Historiamme

ENSIMMÄINEN VUOSIKYMMEN 1918 – 1928

Emilia Rantanen, Eemil Ranta

1. Emilia Rantasen lapsuudenkoti

Emilia ”Emmi” Rantanen syntyi 22.2.1891 Laviassa nahkuri Kaarle Kustaa Rantasen ja vaimonsa Anna Josefiina Juhontyttären 12-lapsisen katraan kolmantena. Emilian isä oli lähtöisin Harjavallan Merstolan kylästä ja oli veljensä Johan Rantasen kanssa ensin ollut nahkurin opissa Huittisissa ja sitten perustaneet omat nahkurin verstaat Laviaan; Johan kirkonkylälle ja Kaarle Susikoskelle. Veljesten sisaret Emma ja Maria jäivät neiti-ihmisinä Harjavaltaan vanhempiensa taloon. Emilian äiti Anna oli omaa sukua Haarula ja kotoisin Ulvilan Harjunpään kylästä. Perheen nahkaverstas ja kotitalo rakennettiin Susikoskelle 1893.

Lapsuuskodin tunnelmia kuvaa sekä Eemil-veljen että Emilian kohtalot: Eemil soitti haitaria Lavian metsissä salaa isältään, jonka mielestä moinen oli haureutta. Tarinan mukaan Eemil oli juuri ostanut uuden haitarin, kätkenyt sen metsään ja illalla mennyt sitä soittamaan. Isä Kaarle oli kuullut, suuttunut ja heittänyt haitarin kiveen rikki. Tästä tulistuneena Eemil oli tilannut passin ja 1913 lähtenyt kyläläisen Johannes Hakalan kanssa Amerikkaan. Anna-äiti oli kuollut puoli vuotta ennen Eemilin lähtöä, eikä tarina kerro, tapahtuiko haitariturma ennen vai jälkeen äidin kuoleman. Äiti oli kuulemma se, jota Eemil Amerikassa ollessaan kotimaastaan kaipasi.

Lavian likkoja ja Pikku-Aake

Muutama kuukausi Emilin lähdön jälkeen joutui Emilia vaikeuksiin. Reippaan naisen rakastettu ei lupauksistaan huolimatta vienytkään Emiliaa vihille vaikka vauvakin oli jo tulossa. Suivaantunut isä Kaarle laittoi pihalle lehmän ja sen molemmille puolille kapsäkin ja kehotti 22-vuotiasta tytärtään lampsimaan tiehensä kasvavine vatsoineen. Jutun mukaan Emilia ja lehmä kävelivät Laviasta Porin torille, jossa Emilia myi lehmän. Aaken hän synnytti ystävien luona Luvialla 1914 ja elämänsä Aake taisi asua Harjavallassa Kaarlen siskojen Emman ja Marian luona.

2. Emilia Rantanen perustaa arkkuverstaan ja myymälän

Porissa Emilia opiskeli ompelijaksi ja suunnitteli Amerikkaan lähtöä; 1916 hän kirjoitti Eemil-veljelle useita kirjeitä ja lopulta veli lähettikin rahat matkalippuun. Kirjeessään Eemil varotteli sisartaan: Raskas työ kaivoksissa ei yksinään riittänyt elantoon, vaan sen lisäksi oli viljeltävä maata ja tehtävä muita töitä lähes kellon ympäri. Eemilin uusi kotikaupunki, Michiganin Houghton oli karu ja autio kylä, joka oli rakennettava lähes alusta. Naisille sopivien ammattien puuttuessa monet heistä joutuivat huonoille teille ”oikein rappiotilaan” ja moni mieskin lipsui huonoon elämään. ”Minun mielestäni olisi parasta kojettaa hommata siellä Suomessa jotakin mukavaa tointa.” ehdotti Eemil. Kirje oli arvokkaan sisältönsä vuoksi lähetetty Emilian Emma-tädille Harjavaltaan, joka mysteeriksi jääneestä syystä piilotti kirjeen rahaordereineen yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi. ​Tietämättä kohtaloonsa puuttumisesta Emilia jatkoi ompelijaopintojaan ja pääsi Saineen hautaustoimistoon verhoilijaksi. Saineen Hautaustoimisto toimi Liisantorin laidalla Elisabetinkatu 19:ssa; Emmin albumista löytyi myös ao. kuva Liisantorilta, jossa teksti ”Vallankumouspäivänä 1917”.

Emilian isä Kaarle oli Laviassa mennyt uusiin naimisiin, mutta kuoli 1917. Uudesta vaimosta ei ollut sisarusten hoitajaksi ja moni heistä tulikin Poriin Emilian luo asumaan. Verhoilijan tehtävät Saineella olivat monipuolistuneet ja mielestään suoriuduttuaan niistä niin esimerkillisesti, Emilia päätti perustaa oman yrityksen. Kaupungin rekisterissä on 9.9.1918 Emilia Matilda Rantanen merkitty harjoittamaan ”Ruumisarkkujen myyntiä ja vaatetusta” ja samoihin aikoihin Satakunnan Kansassa on ollut useampi ilmoitus:

”Ruumisarkkuliike ja Hautaustoimisto Emmi Rantanen, Isolinnank. 6. puh 707; 

Alituinen varasto Ruumiskirstuja, halvimmalla. Oma arkkutehdas.”

12.11.1918:

”Myytävänä Ruumiskirstuja vaatetettuja ja vaatettamattomia halvimmalla.

Huom. oma kirstuliike Jälleenmyyjille suurella hinnan alennuksella. 5 osa Steinheilikatu N:o 1”

12.12.1918:

”Ruumisarkkuja/Vaatetettuja ja vaatettamattomia Mikonkatu 28/E. Rantanen”

 Aake kuoli 1919 keuhkokuumeeseen 4-vuotiaana.

3. Emilia perustaa perheen

Pian löytyi myös kätevästi arkkuja veistävä aviomies, puuseppä Leonard Heinonen Porin Toejoelta. Leonard oli toejokilaisille tutun Kanavakadun ”Nikkari-Heinon” poika. Nikkari-Heino on elämänsä aikana rakentanut useita taloja Toejoelle ja sen ympäristöön. Perhe itse asui Toejoen koulun kohdalla joen rannassa ja tämän talon pihasta onkin säilynyt kuvia. Isä valvoi myös tukin uittoa Kokemäen joella ja piti mukanaan aina kalikkaa, josta veisti osia milloin mihinkin projektiinsa; joutsenen veneen nokkaan, huonekaluja tai ”tunnetuimman teoksensa” leikkimökin, jonka katolla oli hevospatsas. Samainen leikkimökki oli ensin perheen pihalla Toejoella, sitten Leonardin jälkipolvien leikkipaikkana Itäpuistossa aina 1970-luvulle asti ja 2000-luvulla pitkään näytillä Satakunnan museossa. 1972 se nimettiin Seura-lehdessä Suomen erikoisimmaksi leikkimökiksi. Leonardista tarinat kertovat hänen olleen niinkin musikaalinen, että soitti tanssiorkesterissa. Säilyneistä valokuvista päätellen isomman ajan hän kuitenkin vietti puusepän verstaassa ja hautauskärryjen ohjaksissa.

Puuseppiä verstaalla, Heinosia leikkimökkinsä katolla Toejoella, Emilian ja Leonardin vihkikuva ja muuttoilmoitus Satakunnan Kansassa.

 Emilia & Frans Leonard vihittiin 28.9.1920. Lapset Else ja Ensio syntyivät 1922 ja -23. Myös Leonardin ensimmäisestä avioliitosta Eila-tytär muutti isänsä luokse. Yrityksen tilikirjassa on heinäkuussa 1921 kirjattu ”muuttokustannuksia” ja vuokra nousi 150 Smk:sta 500 Smarkkaan ja Satakunnan Kansassa oli ilmoitus:

”Rantasen Ruumisarkkuliike ja Hautaustoimisto on muutettu Elisabetinkatu 19

(ent. Saineen Hautaustoimiston huoneusto)”

Myös Emilian albumissa on postikortti ”Herra Leonard Heinonen perheineen, Elisabetinkatu 19, Pori 22.12.1922”. Perhe siis asui Liisantorin laidalla ja hautaustoimistoa pidettiin samassa osoitteessa.

Heinosen perhepotretti ja hautaussaattue rautatieasemalla.

4. Kirstuliikkeestä hautaustoimistoksi

1920-luvulla myös toiminta laajeni ja kalustoa hankittiin lisää. 28.2.1921 Porin Kaupungin maistraatin toiminimiluetteloon ilmoitetaan ”toiminimen käsittävän nyt myös täydellisen hautaustoimiston tehtävät ja on liikkeen nimenä tästä lähin Emilia Rantasen Ruumisarkkuliike ja Hautaustoimisto.” 1920-luvun alusta liikettä mainostetaankin nimellä Rantasen Ruumisarkkuliike ja Hautaustoimisto, E. Heinonen. Todennäköisesti Liisankadun sisäpihan verstaassa veistettiin ja verhoiltiin arkut, tallissa pidettiin hevosta ja suulissa vaunuja. Kadun varren liikehuoneistossa oli myymälä ja sen yhteydessä ehkä asuinhuone ja keittiö. Ensimmäinen säilynyt Rantasen Hautaustoimiston julkaisema kuolinilmoitus on 24.11.1922 Satakunnan Kansassa ja valtakunnallisessa puhelinluettelossakin on Emmin nimi – Rantasena tosin. Ajalta säästyneen tilikirjan mukaan oli ostettu mm. Corona-merkkinen kirjoituskone ja Singer-ompelukone. Pienempiä jatkuvia hankintoja olivat puusepän työkalut, irtokukat, sypressinlehdet, elävät kukat, plootut, seppelenauhat, kuusen havut, kankaat, langat, surukirjeet, kortit ja silityskivet. Muita maksuja oli mm. Kauppayhdistyksen vuosimaksu, telefoonivuosimaksu, kirkolliset ulosteot, Satakunnan Kansan ja Uuden Ajan tilausmaksut, kruununverot, työvaaravakuutus sekä palkat apuihmiselle ja muille työntekijöille. Hevosen ja rattaiden huoltoon meni usein rahaa, mm. seppä Keräselle Liisankadulle.

Hautaustoimiston mainos 1920-luvun lopulta, seppä Keräsen lasku, plootu- ja hautajaiskarkkimalleja.

Arkkumalleja.

Liikvaunut yritykselle oli ostettu jo ennen 20-lukua. 5.1.1918 Satakunnan Kansassa oli myynti-ilmoitus Porin Hautaustoimistosta tiedusteltavista ruumisvaunuista ja todennäköisesti Emilia osti nämä. Vaunut ovat mukana heti ensimmäisissä valokuvissa ja 1920-luvun lehtimainoksissa ”Omat ruumisvaunut saatavissa ajon kanssa” kertovat juuri näistä. 1930-luvulta olevassa kuvassa on Mikonkatu 8:n seurakunnan rukoushuoneen takapihalla ”Viimeiset liikvaunut” – tiettävästi nämä oli kuitenkin yrityksen ainoat vaunut palvellen vuodesta 1918 aina 1930-luvun auton ostoon asti – ja ylikin: Sota-aikana käytössä oli jälleen hevonen ja rattaat. Samaiset rattaat olivat myös Satakunnan Museossa näytillä 2000-luvulla. Joskin museon näyttelykyltissä kerrottiin vaunujen kuuluneen seurakunnalle, mutta Emilian pojan poika oli kuulemma tarkastanut, ja aivan – vaunujen tähtikuvioisessa sisäkatossa oli vieläkin hänen sinne sormella painamansa reikä. Tarkkaan – lähinnä Ilmon vanhemmilta – pidetty salaisuus paljastukoon nyt tässä.

Siunaus Käppärän pienessä kappelissa ja liikvaunut Mikonkadun rukoushuoneen pihassa.

Emilian veli Frans Rantanen oli vahvasti myös hautaustoimiston apuna. Frans piti vaimonsa Martan (os. Mäkelä) kanssa sekatavarakauppaa Porin kuudennessa osassa. Perheen tarina on surullinen, koska parin ainoa poika kuoli 2-vuotiaana 1925 ja heti seuraavana vuonna, 20.3.1926 kuoli Frans. Martta eli 1936 asti ja tämän jälkeen kaupan pitoa jatkoivat Martan sisaret. Jos tätä nyt lukee joku, jolla on albumissaan kuva kyseisestä Frans Rantasesta, olisimme hyvin kiitollisia, jos saisimme sitä nähtäväksi. Ja muut muistavat tulevia sukupolvia varten kirjoittaa jokaiseen valokuvaan siinä esiintyvän henkilön nimen – vaikka se olisi oma veli.

TOINEN VUOSIKYMMEN 1928 – 1938

​5. Emilia ja Itäpuisto 12

Vuonna 1930 oli Satakunnan Kansassa ilmoitus kenkätehtailija Giovanni Calabresen konkurssipesän huutokauppaamasta kiinteistöstä Itäpuistossa, kulman takana Heinosen perheen Liisankadun kodista ja yrityksestä. Keskiviikkona 12.11.1930 Emilia lähti vakain aikein huutokauppaan. Talo oli 1894 rakennettu ja siinä oli useita asuin- ja liikehuoneistoja, pihan perällä tallit ja talon sivulla puutarha. Sisällä talon iso sali oli jo ehtinyt täyttyä porilaisista liikemiehistä ja Emilian oli tyydyttävä huutelemaan oven pielestä. Hän oli huoneen ainoa nainen. Italialaissyntyinen Calabrese oli ostanut kiinteistön 1926 kauppias August Lipsaselta 380 000 markalla ja tämän summan ylittyessä salissa hiljeni huutelu. Jäljelle jäivät Emilia ja tuntemattomaksi jäänyt herra. Kun konkurssipesän tarvitsema summa tuli täyteen, vetäytyivät pesän toimitsijamiehet neuvotteluun ja päättivät myydä kiinteistön Emilia ja Leonard Heinoselle 470 000 markalla. Saattoi vähän Emilian poskia punottaa kotimatkalla.

Kauppakirja vuodelta 1930, Itäpuisto 12:n rakennukset ja Rantasen Hautaustoimiston mainos vuodelta 1931.

Siunaus Käppärän pienessä kappelissa vuonna 1937 ja Keski-Porin kirkossa 1938.

Talokaupan myötä liiketoiminta laajeni myös huoneiden vuokraukseen, mutta hautaustoimisto oli tärkein toimi. Talon kunnostuksen ohella Leonard veisti arkkuja pihan perällä olevassa verstaassa ja Emilia palveli asiakkaita myymälässä, joka vuokralaistilanteesta riippuen sijaitsi sisäpihalla tai kadunvarren liikehuoneistossa. Emilia hoisi myös asuin- ja liikehuoneistojen vuokra-asiat. Piharakennuksessa oli hevos- ja autotallit ja talon ympärillä iso puutarha lapsien leikkikenttänä. Palkkaa oli vuonna 1933 maksettu mm. Esterille, Rintalalle, Lehdelle ja Lahdelle. Lehti oli autonkuljettaja ja Esteri verhoilija. Myöhemmin 30-luvulla avuksi tuli myös Emilian veljen tytär Anni Koivula Lavian Susikoskelta. Tarinan mukaan Annin ensimmäisiä työtehtäviä oli hakea ruumishuoneen avaimet poliisiasemalta, käydä arkun valmistusta varten mittaamassa vainaja, palauttaa avaimet poliisille ja tulla verstaalle kertomaan ottamansa mitat. Tehtävän jännittävyyden vuoksi kaikki meni muuten hyvin, mutta verstaalle palattuaan Anni olikin unohtanut ulkoa opettelemansa mitat. Kokemuksestaan oppineena Anni työskenteli yrityksessä pitkään ja oli nuoresta iästään huolimatta reipas ja rohkea: Sota-aikana Annin kerrotaan uutterasti verhoilleen rintamalta tuotuja arkkuja Käppärän pienen kappelin alakerrassa usein yötä päivää.

Laimi Rantanen

Sley:n opisto Karkussa ja Rajaojan koulun luokkakuva; Laimi vasemmalla.

6. Laimi Rantasen tarina

Emilian hoivissa asui vuosia myös hänen nuorempi sisarensa Laimi. Ilmeisesti Laimi tuli Emilian luo asumaan heti rippikoulun käytyään 1917. Laimin elämä on helppo laittaa vuosilukuihin löydettyämme hänen kaikki todistuksensa siististi aikajärjestyksessä Emilian paperien joukosta: Kansakoulutodistukset Laviasta vuosilta 1912-16 kertovat Laimin olleen haka lukuaineissa ja laskennassa. Seuraava koulu – ehkä hieman Emilian painostamana – on ollut Kauppa-apulaisen iltakoulu Porissa 1919-21, jossa Laimi opiskeli mm. ruotsin kieltä, taloustiedettä ja kirjanpitoa. Laimi taisi jo tässä vaiheessa olla sisarusjoukon korkeimmin koulutettu. Päivät Laimi työskenteli hautaustoimistossa. 

Vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki oli aiheuttanut alakansakoulujen määrän nopean kasvun ja opettajapulan. Tästä innostuneena Laimi lähti Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen, SLEY:n kansanopistolle Karkkuun suorittamaan  opettajaseminaaria ja opiskeli alakansakoulun opettajaksi vuosina 1923-25. Ajalta on paljon valokuvia asuntolasta ja sieltä kertyneistä ystävistä. Uskonto oli jo tällöin iso osa Laimin elämää. Urkuharmonin ja laulun lisäksi Laimi soitti omaa maniskaa. Sama maniska oli 40-luvulla Ension soitin ja tarinan mukaan sen on viimeksi nähty 1990-luvulla lentävän Ilmo Heinosen olan yli roskalavalle.

Valmistuttuaan Laimi muutti Kokemäelle ja aloitti työt Kakkulaisten ja Rajaojan kouluissa. 1924 perustetusta Rajaojan koulusta kertova lehtileike kertoi ensimmäisestä alakansakoulun opettajasta vuonna 1925: ”Virkaan valittiin Laimi Rantanen Laviasta.” Kuvissa ovat myös koulun miesopettaja Akseli Saarilehto Pöytyältä vaimonsa kanssa. Koulu oli laajalla alueella uusi ja oppilaat haettiin mitä erilaisimmista oloista kotoaan. Samainen artikkeli kertoi tarkastuspöytäkirjan merkinnöistä: ”Oppilaista on suurin osa ravitsemustilaltaan epätyydyttäviä. Kaikkiaan 7 oppilaalla on tuberkuloottisia rauhasia kaulalla.”

Satalinnan Tuberkuloosiparantola, Laimin arkku Itäpuisto 12:n pihassa ja hautakumpu kukkineen Käppärän hautausmaalla.

Vuosittaisista luokkakuvista onkin sitten haikeaa seurata Laimin poskien kapenemista. 1930 ovat Laimin kuvat jo Satalinnan keuhkotautiparantolasta. Viimeiset elinkuukautensa Laimi vietti Itäpuisto 12:n yläkerran päätykamarissa Emilian hoivissa ja kuoli 11.9.1931. Laimin arkkua kuvattiin Itäpuiston pihassa. Emilia hautasi Laimin Käppärän hautausmaalle oman poikansa Aaken viereen.

Rantasen Hautaustoimiston ensimmäinen auto ostettiin todennäköisesti jo 1920-luvun lopulla tai 30-luvun alussa. 1930-luvulla mainostettiin sanoin ”Suosittelemme juhlallista Ruumisautoamme kaupungissa ja maaseudulla” ja 1934 puhelinluettelossa ”Kuljetuksia suoritetaan ruumisautolla tai –vaunuilla”. Tarkkaa rekisteriä autoista ei ole, mutta ilmeisesti ensimmäinen oli Studebaker T 776, joka myytiin Raumalle ”heti sen jälkeen, kun myyjä on saanut itselleen uuden vaunun, noin elokuun alkupäivinä 1936”. 1930-luvulla tilattiin Amerikasta Chevrolet, joka vuoden 1937 papereissa mainitaan ”Auto Chevrolet ja hevonen ajokaluineen”. Tämä ei montaa vuotta ehtinyt palvella, kun valtio otti sen rintamalle ambulanssiksi. Emilian poika Ensio Heinonen muisti usein kertoa, kun hän haki sen Lyseon pihasta takaisin ja se oli ajettu puuhun. Samaista Chevrolettia oli korjattu Satakunnan Auto Oy:ssä vielä vuonna 1956. Todennäköisesti tämä on auto valokuvissa, joissa Emilia on hautaustehtävissä. Papereista löytyi myös 7.9.1937 Satakunnan Auto Oy:ltä ostettu kuorma-auto Chevrolet 157”. Välillä autot olivat pois käytöstä pitkiäkin aikoja bensiinin vaikean saatavuuden vuoksi.

VPK:n talo Itäpuistossa.

8. Leonard Heinonen kuolee

Vaivanaan Leonardilla oli viinan piru, joka 30-luvulle tultaessa vaivasi jo haitaksi asti. Tuon tuosta mies livahti kotoa pantattavaksi kelpaava tavara mukanaan ja palasi vasta juotuaan koko rahan edestä. Järkevänä vaimona Emilia otti miehestään ns. pesäeron vuonna 1935 ja lunasti talon ja yrityksen omiin nimiinsä. Leonard kuoli reissultaan saamaansa keuhkotautiin 20.4.1937 jättäen jälkipolville perinnöksi lähinnä puusepäntaitoja.

Emilia osti Käppärästä perheelle hautapaikan, johon Leonard haudattiin Vapun päivänä. Muistotilaisuutta vietettiin kotona Itäpuistossa 70 hengen voimin. Vieraskirjaan pappi Samuli Huttunen oli kirjoittanut psalmin 23. Tähän mennessä 46-vuotias Emilia oli haudannut läheisistään jo molemmat vanhempansa, lapsensa, miehensä, kaksi nuorempaa siskoaan sekä veljensä perheineen.

Merkittävä muutos hautausalalla sadan vuoden aikana on ollut myös lapsikuolleisuuden harveneminen lähes olemattomiin: 1930-luvun loppuun asti lähes joka kymmenes syntynyt lapsi kuoli alle 1-vuotiaana – lapsia haudattiin lähes viikottain. Yleisimpiä kuolinsyitä olivat syntymävammat, kehitysvirheet tai synnynnäinen heikkous, keuhkokuume ja muut taudit. Nykyisin Suomen lapsikuolleisuus on maailman pienimpiä; elintason ja muun onnen ohella kyseinen ilmiö on myös keventänyt alamme henkistä kuormittavuutta huomattavasti – lapsen hautaaminen on kaikille osapuolille raskasta.

Ensimmäisessä kuvassa Emilia lapsineen. Todennäköisesti sekä Ension että Elsen koulukuva 20-30 lukujen vaihteesta, pienemmässä ryhmässä ovat penkillä Eila, Ensio ja Else Heinonen sekä penkin takana seisomassa todennäköisesti Itäpuiston naapuriperheen tytöt.

9. Ensio Heinonen aloittaa työt hautaustoimistossa 

Emilian ja Leonardin poika Ensio Heinonen oli käynyt kansakoulun Cygnaeuksen koulussa, jonka jälkeen hän suoritti puutyöpuolen opinnot poikain ammattikoulussa – ammattikoulun poikiin Ensio piti yhteyttä koko elämänsä. Lapsuus- ja nuoruusvuodet sujuivat onnellisesti Porin keskustassa leikkien: Pyörä, koira ja seppä Keräsen poika Yrjö olivat Ension lapsuuden kumppanit. Heti isänsä kuoltua nuori Ensio tarttui perheen ainoana miehenä toimeen ja auttoi Emiliaa sekä liikkeen että talon hoidossa. Pian kutsui koko maan nuoria miehiä kuitenkin jo muut tehtävät, mutta niistä lisää ensikerralla.

KOLMAS VUOSIKYMMEN 1938 – 1948

10. Kolmas vuosikymmen alkaa sota-ajan haasteilla

Talvisota alkoi 30.11.1939 ja päättyi 13.3.1940. Muutaman kuukauden tauon jälkeen kesäkuussa 1940 alkoi jatkosota ja sitä sodittiin yli neljä vuotta, aina 19.9.1944 asti. Lapin sotaa käytiin 27.4.1945 asti.

Tarinan mukaan Ensio oli jo hyvissä ajoin karannut maavoimiin vapaaehtoiseksi, mutta topakka Emilia oli hakenut hänet takaisin töihin. Tapauksesta viisastuneena Suomen armeija sijoitti Ension jatkosodassa merivoimiin. Ensio palveli Ruotsinsalmi-nimisellä miinalaivalla viesti- ja merkinantajamatruusina 18.7.1941 – 30.11.1944 ja palasi töihin heti sodan päätyttyä.

Elävänä ja ehjin nahoin.

Toisin kävi juuri ennen sotaa isolla lainalla hankitulle hautausautolle, jonka valtio lunasti ambulanssiksi rintamalle ja palautti lähes käyttökelvottomana. Korjauksien jälkeen sekin oli kuitenkin taas kunnossa – käytössä tuskin heti, elettiinhän sodan jälkeen pula-aikaa. Säännöstelykauden aikaa helpottamaan perustettiin 1942 valtakunnallinen Suomen Hautaustoimistojen Omistajainyhdistys r.y. (nykyisin Suomen Hautaustoimistojen liitto ry), jonka toiminta alkuvuosina keskittyi naulojen, lautojen, kankaiden, bensiinin ja autojen ostolupa-asioiden käsittelemiseen.

Vuodelta 1944 säästyneessä Satakunnan Kansassa mainitaan Porissa toimineen kolme hautaustoimistoa: Heikkilän, Saineen ja Rantasen. Suvun kesken rintamalla kaatuneiden hautauskäytännöistä on näille vuosille kulkeutunut vain se, että arkut tuotiin puupintaisina junasta Käppärän pienen kappelin alakertaan ja iso osa niistä verhoiltiin siellä ennen hautausta yksityiseen tai sankarihautaan. Hautausalan seminaarissa vuonna 2016 luennoinut Hautausmaakulttuurin ystävien (Minnesvårdarna) intendentti Henrik Degerman kertoi ranskalaisen tutkijan seisahtuneen suomalaisen sankarihaudan muistomerkille ja huokaisseen ”Vihdoin olen kohdannut sivistyneen kansan.” Mies oli tarkoittanut maamme ainutlaatuista sodanaikaista käytäntöä tuoda rintamalla kaatuneet sotilaat kotiseurakunnan hautausmaalle ja perustaa sankarihautoja. Sodankäyntiin vaikuttaneiden ajatusten lisäksi tapa helpotti omaisten surutyötä, kun vainaja oli lähellä. Nykyinen hyvinvointimme on punottu moninaisin säikein.

Itäpuisto 12:n julkisivu vuonna 1939 ja saman talon pihan puolella talon asukkaita ja kahvilan henkilökuntaa.

11. Kotirintaman elämää

Toukokuussa 1939 Emilia haki ja sai kaupungilta luvan Itäpuisto 12:n julkisivun remonttiin. Tällöin kadun puoleiset ikkunat muutettiin isoiksi myymäläikkunoiksi ja myymälöihin tehtiin sisäänkäynnit suoraan kadulta. Tälläisena ne suurin piirtein pysyivät 90-luvulle asti. Sisäpihan siivessä oli 3-5 asuntoa vuokralla ja kadun puolen liikehuoneistoissa oli vaihtuvia yrittäjiä muotisalongeista taidegallerioihin. Tiloja vuokranneista yrittäjistä monet olivat naisia.

Sotien ajan pieni päätyliike oli Sylvi Lehtiön muotiliikkeenä, mutta kaikki muut huoneet vuokrasi Porin Musta Karhu Oy ja rakensi niihin kahvilan. Jos nimi kalskahtaa kolkolta, löytyy netistä Musta Karhu -ravintoloiden historia; ne olivat Isänmaallisen kansanliikkeen 1930-luvulla perustamia kahvila-ravintoloita tarkoituksenaan kerätä varoja kyseiselle puolueelle. Poliittisten tilaisuuksien lisäksi ne toimivat myös tavallisina anniskeluravintoloina ja kahviloina muillekin kuin puolueen jäsenille tai kannattajille. Musta Karhu -ravintoloita toimi mm. Helsingissä, Turussa, Porissa ja Jyväskylässä. Ravintolat olivat hyvillä liikepaikoilla kaupunkien keskustoissa ja kuulemma niissä esitetty musiikki olisi ollut tarkkaan säädeltyä: Esimerkiksi jazz ja ruotsalais-venäläistaustaisen Georg Malmsténin sävellykset olivat kiellettyjä ja yleisön oli tyytyminen ”aitosuomalaiseen” suomalais-ugrilaisten heimokansojen musiikkiin. Ymmärrettävistä syistä – ei siis musiikkimakuun liittyen – Isänmaallinen kansanliike ravintolatoimintoineen lakkautettiin 1944. Osa ravintoloista jatkoi kuitenkin eri nimellä ja uusien omistajien ylläpitäminä, Porissa ravintola jatkoi toimintaansa nimellä Sininen Lyhty, mutta ei Itäpuisto 12:ssa. Emilian poliittisesta kannasta ei ole tietoa, mutta luultavimmin päätökseen vaikutti aatetta enemmän sota-ajan 5500 markan kuukausittainen vuokratulo. 1944 kahvilalta vapautuneissa tiloissa avattiin Arvo Lehtosen Sortavalan Asuste Oy sekä S.V. Liuksian Pyyntiväline Oy.

Emilia ja tyttären tytär Soila-Marja, onnellinen Emilia poikansa kanssa sodan jälkeen sekä Anja ja Ensio Heinonen vuonna 1945.

12. Uusia alkuja sodan jälkeen

Leonardin tytär Eila oli jo mennyt naimisiin ja muuttanut Kotkaan, mutta kotona olivat vielä Else ja Ensio. Elsen poikaystävä Erkki Katilainen oli kaatunut sodassa 1942, mutta ainakin äitinsä mielestä niin kaunis Else löysi pian uuden kaverin. Uusi vävy olikin varmasti Emilian mieleen, hän oli nimittäin Porin kirkkoherra Kustaa Aapo Santavuoren poika Usko Santavuori. Isä vihki poikansa ja Elsen Keski-Porin kirkossa 1943 ja tytär Soila-Marja syntyi 1944. Avioliitto ei kuitenkaan kestänyt ja pari erosi muutaman vuoden päästä.

Usko Santavuori tuli paljon myöhemmin kuuluisaksi reportteriksi tekemällä uraauurtavan ”tosiradio-ohjelman” Ylelle. Ohjelman nimi oli ”Radio tekee murron” ja siinä Usko teki valemurron poliisipäällikön suostumuksella, mutta ilmoittamatta etukäteen muille viranomaisille. Ohjelma oli 50-luvulla sensaatio ja Matti Kassila teki tapauksesta elokuvan vuonna 1951. Muita Uskon radiotempauksia oli sukellus merenpohjaan ja laskuvarjolla hyppääminen.

Toinen sodassa menetetty läheinen oli Ension paras kaveri Yrjö Keränen. Tämän paikan otti Yrjön veli Tauno. Taunon ja Ainon kihlajaisissa oli vieraana ihana Anja Vahtera, jonka Ensio vei vihille tapaninpäivänä 1945. Parille järjestettiin pieni asunto Emilian naapuriin ja tästä sai alkunsa Anjan myöhemmin kertomat tarinat, joilla hän voitti pelottavin anoppi –kisan joka kerta. Emilia tai hänen kotiapulaisensa häijy-Helmi ilmestyivät nuoren parin kotiin valvomaan ja neuvomaan kuin tyhjästä, vaikka Ensio rakensi seiniä ja tukki oviaukkoja. Leikki sikseen, kuolinvuoteellaan 23 vuoden päästä Emilia kertoi Anjalle, ettei parempaa miniää olisi voinut toivoa.

Avioliiton alkuvuosina Anja työskenteli Valtionpuhelimessa, mutta lapsikatraan kasvaessa jäi pian kotiin. Tytär Riitta syntyi 1946 ja Ilmo 1947. Ensio jatkoi työtään hautaustoimiston ja kiinteistön hoitajan tehtävissä. Hautaustoimistossa työskenteli Emilian lisäksi myös Anni Koivula ja auton kuljettajana Yrjö Lehti.

Rantasen Hautaustoimisto täytti 30 vuotta vuonna 1948; viereisen kuvan ilmoitus Satakunnan Kansassa.

Ryhmäkuva on 1940-luvun alkupuoliskolta ja varmuudella tunnistamiamme ovat keskirivin (vasemmalta) toinen taloudenhoitaja Helmi Salo ja viides Else sekä eturivin (vasemmalta) toisena Emilia Heinonen vieressään Norjanteen pienet tytöt Irma ja Marja-Riitta ja rouva Linda Norjanne. Norjanteen perhe piti Itäpuiston pihapiirissä Nyblinin valokuvaamoa, jonka studiossa kuva varmasti on otettu. Kuvaamon lasikattoinen studio näkyy Laimin arkkukuvan taustalla ja perhe oli pitkään Emilian ja Ension perheiden ystäviä. 

13. Kolmas vuosikymmen tuo uuden polven

Vieraskirja kertoo monista Emilian kotonaan järjestämistä ystäväpiirin kokoontumisista. Vaikka ne 1939 olivat jääneet runsaan vuoden tauolle, on ystäviä kutsuttu koolle säännöllisesti jälleen 1941 lähtien. Maaliskuussa 1943 on kylässä ollut ehkä erikoisin vieras, joka kirjoittaa näin: ”Reino Partanen, Artist de Peintre, Käpylä (Hki), Au jourdhui je finiention le potrait de la mademoiselle Else. 28. III.1943. avec d’honorable salutation”  eli ”Tänään sain päätökseen neiti Elsen muotokuvan, kunnioittavin tervehdyksin, Reino Partanen, taidemaalari, Käpylä”.

Myöhemmin samana vuonna, 7.11.1943 on vietetty Rantasen Hautaustoimiston 25-vuotisjuhlaa ja P. Laine tervehtii väkeä seuraavin ehkä vähän mahtipontisin, mutta meitä jälkipolvia liikuttavin sanoin:

”Ystävämme Emmi Heinonen ja muut läsnäolijat! Tiedämme kaikki, että tämän kuun 1. pnä, eli viime maanantaina tuli kuluneeksi 25 vuotta siitä, kun nykyinen t:nimi Rantasen Hautaustoimisto aloitti toimintansa täällä Porissa.

Tämän liikkeen perustaja ja nykyinen omistaja on ystävämme rva Heinonen. Ja hänen ansiotaan onkin, että liike on tänä kuluneena 25 vuoden aikana suuresti edistynyt ja saavuttanut hyvän maineen.

Monia vaikeuksia on tänä neljännesvuosisadan aikana luonnollisesti ollut rouva Heinosen voitettavana, ennen kuin on pystynyt kiitettävällä tavalla asiakkaitaan palvelemaan.  – Tämän alan liikkeenharjoittajalta, jos keneltä, vaaditaan mielentyyneyttä ja osaaottavaista mieltä, — ja sitä, jos mitään, on rouva Heinoselta riittänyt jakaa kaikille.

Aikaansa ja voimiaan säästämättä on hän useinkin uurastanut kelloon vilkaisematta suurta ammattitaitoa vaativan työnsä ääressä. Ja vielä tällaisenakin vaikeana ajankohtana, jolloin ei ole juuri paljon muuta kuin vaikeuksia vaikeuksien perään, on hän iästään huolimatta melkeinpä yksin ahertaen, pystynyt kiitosta ja kunnioitusta ansaitsevalla tavalla voittamaan tälläkin alalla esiintyvät monen monet vaikeudet ja lisäämään yhä enemmän liikkeensä mainetta paikkakunnalla. – Kiitos ja kunnia tästä kaikesta lankeaa yksinomaan rouva Heinoselle!

Samalla pyydän kiittää osaksemme tulleesta vieraanvaraisuudesta, ja toivottaa rouva Heinoselle ja hänen liikkeelleen jatkuvaa menestystä.”

Muina vieraina ovat olleet Tyyne ja Kosti Laaksonen, Hilda ja Matti Seppälä, Linda, Reidar, Irma ja Marja Norjanne, Anna ja K. Theodor Tähtinen, Rakel Laine, Emmi Heikkilä, Elsa Nurmiranta, M. Laine sekä Hilja ja Ilmari Vaajakari.

Vaikka sota-ajan jälkeen taisteltiin vielä pula-ajan ongelmien kanssa, näytti yrityksen tarina jatkuvan vakaasti kohti uusia aikoja ja Emilian elämäntyö alkoi olla valmis siirrettäväksi seuraaville innokkaille käsille.

NELJÄS VUOSIKYMMEN 1948 – 1958

Rantasen hautaustoimiston ilmoitus Satakunnan Kansassa 1950.

14. Uusi sukupolvi muuttaa hautaustoimiston pois sisäpihalta

Vielä vuoden 1951 alussa Itäpuisto 12 sisäpihan siiven päätyhuoneistossa sijaitsivat sulassa sovussa sekä Emilian asunto että Rantasen hautaustoimiston tilat; eteinen, työhuone ja myymälä sekä Emilian makuuhuone, keittiö ja sali. Naapurin kaksiossa asui Ension perhe. Asuntojen välissä oli kuisti ja portaat yläkerran asuntoihin. Kadun varren liikehuoneistoissa toimivat Sylvi Lehtiön Muotiliike 1939–1950, Sigurd Liuksian Pyyntiväline Oy 1944–1954 sekä Arvo Lehtosen Sortavalan asuste Oy. Lehtosen liiketilojen yhteydessä oli myös asuinhuoneet ja keittiö. Piharivissä olivat auto- ja hevostallit, arkkuverstas, varastotiloja sekä sauna ja pesutupa.

Anja ja Ensio ottivat päävastuun yrityksen hoidosta 1951. Kokonaan liikkeen hoidosta Emilia luopui ilmeisesti vasta myöhemmin; vielä 1953 hän kiittää lehdessä asiakkaitaan jo 35 vuoden luottamuksesta. Anjan kertoman mukaan Emilia laski yrityksen varaston ja muun omaisuuden auringon tarkkuudella ja ostohintaa lyhennettiin kuukausittain vuosina 1956–59. Emilia myi ainoastaan hautaustoimiston pitäen kiinteistön omistuksen vielä itsellään.

Itäpuisto 12:n pohjapiirros vuodelta 1951.

Ensimmäinen Ension ja Anjan tekemä uudistus oli hautaustoimiston siirtäminen kadunvarren liikehuoneistoon. Vuodelta 1951 on säästynyt Emilian hakema ja Porin maistraatin myöntämä lupa puisen liikehuoneuston lisäystä varten, vastuunalaisena työnjohtajana kirvesmies Esko Varhelahti. Lisäosa rakennettiin nykyisen seurakuntakeskuksen puoleiseen päätyyn ja se toimi päätyhuoneistoon muutetun hautaustoimiston yhteydessä arkkuvarastona aina 1990-luvulle asti. Hautaustoimiston – tai Emilian sanoin puodin – sisustuksesta ei ole säilynyt yhtään valokuvaa ennen 1980-lukua, mutta Anja Heinosen kertoman mukaan 1950-luvulla sitä muutettiin radikaalisti viihtyisämmäksi ja valoisammaksi.

Hautaustoimiston muuton myötä lähes kaikki Itäpuisto 12:n asukkaat ja vuokralaiset joutuivat muuttamaan: Pyyntiväline siirtyi Lehtiön muotiliikkeeltä vapautuneeseen tilaan, Pyyntivälineen huoneistoon Sortavalan Asuste Oy ja sen omistaja Emilian vanhaan asuntoon ja Emilia Ension ja Anjan vanhaan asuntoon. Lehtosen vanhoista asuin- ja liikehuoneista tehtiin Ension ja Anjan perheen koti. Liikehuoneistoissa toimivat 50-luvulla myös mm. Hanna Luostarisen Taidekauppa sekä Emmi Parkkalin ja Impi Levosen Leninki ja Hattu-Aitta.

15. Hautauskulttuuri muuttuu ajan mukaan

Satakunnan Kansa 24.9.1950, arkkuvaraston takaovella Irma, Vappu, Anni ja Ilmo sekä Riitta, Marja ja Anja vuonna 1956.

Sunnuntaina 24.9.1950 Satakunnan Kansassa Porin seurakunnan kirkkoherra, rovasti Matti A. Mustonen puuttuu Käppärän hautausmaalla ja kappelissa (pieni kappeli oli tällöin ainoa) sunnuntaisin vallinneeseen epäjärjestykseen ja rauhattomuuteen. Koska seurakunta oli viime vuosina kasvanut ja hautauksien määrä lisääntynyt, muutettiin siunausten väliä 15 minuutista puoleen tuntiin. Tällöin käyttöön otettiin myös klo 14.30 ja 15.10 pidettävät hautausjumalanpalvelukset, joissa voitiin siunata jopa kolme vainajaa samanaikaisesti. Yksityisiä hautauksia sai pitää klo 12.30–16.40. Seurakunta lupasi huolehtia myös kappelin yksinkertaisesta koristelusta ja lisäkoristeita, kuten kukkia ja eläviä kynttilöitä saivat omaiset itse hankkia kukkakaupoista ja hautaustoimistoista – mutta vain arkisin; sunnuntain hautauksiin lisäkoristeiden tuominen oli häiriöiden ja levottomuuden välttämiseksi kiellettyä. Myös siunaustilaisuuden järjestelyt toivottiin tehtäviksi pitkälti kirkkoherranvirastossa tai kirkkokonttorissa.

Onneksi nykypäivänä siunaukset järjestetään isossa kappelissa tunnin ja pienessä kappelissa kahden tunnin välein ja siitä huolimatta ehditään jokaiselle vainajalle järjestää oma siunausaika, pappi ja kanttori. Sunnuntaisin siunauksia järjestetään ainoastaan pienten paikkakuntien pienissä kirkoissa. Myös kaikki hautaukseen liittyvät järjestelyt voidaan tänä päivänä toimittaa hautaustoimiston kautta, eikä kenelläkään ole lupa rajoittaa kukkien käyttöä siunaustilaisuudessa.

16. Työtä ja elämää Itäpuistossa

Ensio oli kiltti ja rauhallinen, ja hyväntahtoisella huumorillaan osasi kääntää synkemmänkin hetken paremmaksi. Hautaustoimiston apulainen Anni Koivula kertoi myöhemmin, kuinka jokainen vainaja laitettiin arkkuun kunnioituksella ja huolenpidolla – oli kyseessä omaisia vailla ollut kadun kulkija tai herra tai rouva kaupungin äveriäämmästä päästä. Ajan hengen mukaan Ensio suoritti Suomen Hautaustoimistojen Liiton formaliinisointikurssin 16.10.1954 – ennen kylmäsäilytystiloja vainajat tarvittaessa käsiteltiin formaliinilla. Henkilökuntaan kuului 50-luvulla Annin lisäksi Ester Wahlberg ja Vappu Pyötsiä. Vuodesta 1955 autonkuljettajan toimia hoiti Anjan lanko Kurt Valo Stenman – tuttavallisesti Putte.

1950-luvun alkupuoliskon kassakirjasta ilmenee menoja mm. Shellille, Essolle, Kesko Oy:lle, Mettäsen arkkutehtaalle, Hautausalan tukulle, Suomen kukkatehtaalle ja vahakukkatehtaalle sekä Sarakorven kirjanpitotoimistolle. Suomen Hautaustoimistojen liiton kokoukseen on matkustettu joulukuussa 1955. Yritys oli jäsenenä myös monissa muissa yhdistyksissä: Kauppayhdistys, Yksityisyrittäjäin Satakunnan aluejärjestö, Yrittäjänaisten keskusliitto ry, Porin Yrittäjänaiset ry, Suomalainen naisliitto, Porin Käsityöläis- ja tehtailijayhdistys ry sekä Satakunnan Puutarhaseura.

Kaikkiaan Anjalle ja Ensiolle syntyi neljä lasta; Riitta, Ilmo, Marja ja Suvi. Riitta ja Ilmo kulkivat usein isänsä mukana ruumisautossa. Alusta alkaen oli selvää, että liikettä jatkaisi Ilmo. Kerran Ensio hieraisi silmiään katsoessaan toimiston ikkunasta, kuinka ruumisauto liikkui pihalla ilman kuljettajaa – syynä oli Ilmo, joka nuorelta iältään ylettyi kerrallaan vain joko polkimille tai tuulilasille – ei molemmille yhtä aikaa. 7-vuotiaana Ilmo kysyikin isältään, miten paljon pitää käydä koulua, että pääsee ajamaan ruumisautoa.

Riitta ja Ensio työtehtävissä 50-luvun alussa, toisessa kuvassa 50-luvun lopulla lystinpidossa Laviassa keskellä Emilian sisar lastenlastensa kanssa, takana vasemalla Emilian serkku Inkeri Rantanen ja Emilia takana oikealla.

Else oli 1951–52 tyttärensä kanssa Ruotsissa ja pian Suomeen palattuaan tapasi uuden aviomiehensä Kaarlo Kydön. Kaarlo Armand Kytö oli suomalainen näyttelijä, teatteriohjaaja ja teatterinjohtaja. Else ja Kalle-setä avioituivat vuonna 1953 ja Kallen työt keskittyivät teatterin johtajan pesteihin neljän rannikkokaupungin teattereissa; Porin Teatteri 1949–1955, Kotkan kaupunginteatteri 1955–1959, Rauman Kaupunginteatteri 1959–1963 ja Vaasan Suomalainen Teatteri 1963–1969.  Else kiersi mukana, mutta Soila-Marja asui Itäpuistossa Emilian hoivissa. Kaarlo oli syntynyt 22.2.1902 ja hänet haudattiin 1985 Aaken ja Laimin kanssa samaan hautaan. Suvussa hänet muistetaan sydämellisenä ja hauskana kaverina.

Vapaa-ajat kuluivat rattoisasti sekä Ension perheellä että Emilialla. Ensio ja Anja ostivat kesämökin Luvialta ja jos tänne ei kokoonnuttu, porukka kerättiin isoon autoon, haettiin Ulvilasta Emilian sisar Anni Holkeri perheineen ja ajettiin Laviaan sukuloimaan ja pitämään lystiä. Myös Aaken isän ja Emilian väleihin saatiin selvyys, kun nuoruuden rakastettu sai arvoisensa vastaanoton tullessaan vanhoilla päivillään kysymään Emilian kättä – onneksi oven pokat kestivät.

Vasemman puoleisessa kuvassa ollaan Itäpuisto 12:n puutarhassa leikkimökin edessä; Emilia, Soila-Marja ja vierailulle tullut Else Kytö.

VIIDES VUOSIKYMMEN 1958 – 1968

Anja Heinonen kukkasidontakurssilla (alarivin toinen oikealta).

 Anja esittelee kukkaseppelettä ja ’kukkakaupan tytöt’ Ester, Anja, Sirkku ja Terttu vuonna 1962 (takana kurkkii Simo Stenman).

Anja vastaanottaa uutta kassakonetta.

17. Anja Heinonen perustaa KukkaMyllyn

Seppeleitä ja muita kukkalaitteita sekä elävistä että vaha- ja silkkikukista oli Rantasen Hautaustoimistossa sidottu alkuvuosista lähtien. Ilmeisesti kukkien käyttö siunauksissa lisääntyi elintason noustessa ja paineet kukkakaupan perustamiseen hautaustoimiston yhteyteen kasvoivat 1950-luvulla. Kun 1959 hautaustoimiston vierestä vapautui liikehuone yhdellä näyteikkunalla, perusti Anja Heinonen hautaustoimiston tueksi kukkakauppa KukkaMyllyn. Kukkasidontataidon Anja haki tietysti Suomen Kukkakauppiasliiton järjestämältä kurssilta.

Vuoden 2015 jouluvideolla Anja Heinonen kertoo kaupan syntyvaiheista: ”Kukkakaupan nimen valinnassa auttoi valtion puhelimessa työkaverinani ollut Anna Valli, jonka sisar Elvi Hällfors oli näyttelijä Porin Teatterissa. Anna lupasi kysyä vinkkiä Elvin tyttäreltä, joka myös oli näyttelijä. Elvin tytär tapaili niin eleganttia Pariisin Moulin Rougen nimeä ja johdatteli tästä Moulin Rouge – Moulin Rose – Ruusu Mylly. Sanoin, että nimi on muuten hyvä, mutta rajoittaa liikaa; myymme paljon muutakin kun ruusua. Niin nimeksi tuli KukkaMylly. Logon suunnitteli sama taiteilija Saarikko, joka maalasi näyteikkunoihin logot ja nimet.

Sisustuksessa auttoi juuri Turusta Poriin muuttanut tohtori Kivirannan rouva, joka oli arkkitehti. Hän kuuli, että perustamme kukkakauppaa ja lähti heti hommaan mukaan sisustamaan.  Hän keksi hautaustoimiston vastaiselle seinälle tapetin, joka näytti kiviseinältä. Samalle seinälle hän suunnitteli kupariset altaat ruukkukukille ja kuparisen esittelypöydän.  Nämä teetettiin Tähtisellä. Myymälään tultaessa vasemmalla oli kirjoituspiste; tuoli ja pöytä, jossa sai kirjoittaa kortin kukkien mukaan.”

Pian avajaisten jälkeen Keskon arpajaisissa Anja voitti upean Regna-kassakoneen. Mieleen jäi ehkä kassakonettakin komeampi Clark Gable–tyyppinen herra, joka palkintoa toi. Tapauksesta uutisoitiin Satakunnan Kansassa ja Anja oli iloinen, kun juuri ennen kuvan ottamista ehti kaapata maljakollisen krysanteemejä syliinsä ja ojentaa ne polvia heikottavalle herralle.

18. Palvelu monipuolistuu entisestään

No, jos ei nyt ihan brändiä, niin ulkoista ilmettä modernisoitiin 1950-luvulla merkittävästi. Käyttöön otettiin uudet logot ja hautaustoimiston nimeksi vakiintui Rantasen hautaustoimisto. Ruumisarkkuliike säilyi rekisteröidyssä nimessä, mutta sen näkyvä käyttö lopetettiin. Logoista ilmenee myös hautaustoimiston puhelinnumeron muuttuminen: 1920-luvun puhelinluettelosta 1948 lehti-ilmoituksiin se oli 707, 1950-luvun alussa se oli hetken 2707 ja vuonna 1958 jo 12707. KukkaMyllyn numero oli alusta asti 16707. Vasta 1987 numeroiden ykkönen muuttui 33:ksi (332 707) ja myöhemmin 633:ksi (6332 707).

Yrityksen papereissa mainintaan, että 1966 Rantasen Hautaustoimiston palvelu laajeni muistotilaisuuksien ruokatarjoilun järjestämiseen. 60-vuotisilmoituksessa Ensio ja Anja Heinonen ilmoittavat kuitenkin muistotilaisuuspalvelun jatkuneen jo yli 20 vuotta eli 1950-luvulta. Jälkimmäinen tieto pitänee paikkansa ja 66-vuoden muistiossa lienee taustana se, että muistotilaisuuspalvelua suunniteltiin Ilmon siskon Riittan osaksi. Yliopisto-opinnot veivät Riittan kuitenkin Turkuun.

Ensio ja Anja Heinonen Hautaustoimistojen liiton tapahtumissa: Eduskuntatalossa1961, Maarianhaminassa 1964 sekä juhlakokouksessa Helsingissä 1962. Ensio ja Anja pöydän päässä etuoikealla.

Monet uudistukset saivat lähtöideansa varmasti Suomen Hautaustoimistojen liiton järjestämissä tapaamisissa, joihin Ensio ja Anja osallistuivat ahkerasti 1950-luvulta asti. Kuvat kertovat osallistumisista ainakin vierailulle Eduskuntataloon 9.4.1961, liiton 20-vuotisjuhlakokoukseen Helsingissä 8.4.1962 ja kesäkokoukseen 28.6.1964 Maarianhaminassa. Ensio toimi myös sekä Hautaustoimistojen liiton Satakunnan alueyhdistyksen toiminnassa ja puheenjohtajanakin kymmenisen vuotta että Satakunnan Krematorioyhdistyksen johtokunnassa ajamassa krematorion perustamista Poriin.

Ension muita harrastuksia olivat keilaus Ke-Ka -53:n riveissä ja kaikenlainen nikkarointi talon huoltotöistä veneenrakennukseen. Luvian Nuotniemestä hankitulla kesämökillä Ensiota oli turha houkutella auringonottopuuhiin; pienet – ja vähän isommatkin – projektit pitivät hänet liikkeessä ehtoon ottoon asti.

Ensio Heinosen toimistopöydän vieressä Ensio, Putte ja Ilmo vuonna 1964.

KukkaMyllyn näyteikkunan edessä Putte, Vappu, Sirkku, Anja ja Ilmo; Itäpuiston sisäpihalla Putte, Anja, Sirkku ja Vappu.

19. Ensio ostaa uuden hautaustoimiston

Emilian muutettua hautaustoimistonsa 1930 pois Liisanpuiston kupeesta, huomasi ryhmä yrittäjiä hyvän tilaisuuden: Gustav Saineen alkuperäinen liike oli myyty, mutta jotkut Gustavin jälkeläisistä lähtivät kuitenkin perustamaan näille hyvän palvelun sijoille aivan uutta yritystä. Liiketoimi ei ehkä ollut kaikkein rehdein, mutta ”Hautaustoimisto Saine Osakeyhtiö – J. Gust. Saineen jälkeläiset” sinnitteli paikalla, kunnes rakennus Liisankatu 19: sta päätettiin purkaa. Tästä yritys muutettiin korttelilla itään päin, eli osoitteeseen Eteläpuisto 11. Tässä kohtaa Ensio ja Anja päättivät ostaa yrityksen, pitivät sitä muutaman vuoden ja lopettivat sen sitten toukokuussa 1969.

Alkuperäistä Saineen hautaustoimistoa jatkoivat R. Leppänen, Edvard Setälä ja lopulta 1931 sen omistus siirtyi Niilo ja Rauha Heikkilälle ja nimi muutettiin Heikkilän Hautaustoimistoksi. Vuonna 1960 liikkeenjohto siirtyi Urpo Karihaaralle. Vuonna 1966 Anja Viitala perusti Viitalan hautaustoimiston. Käppärän Iso kappeli valmistui 1960.

Dodge Kingsway virkatehtävissä ja poseeraamassa Etelärannassa. Saineen hautaustoimiston Volvo palveli vielä 1960 -luvulla.

Taunus 12M ja Ford Galaxie Etelärannassa 60-luvulla.

20. Autokantaa kehitetään

Niin monessa tarinassa esiintyvä, sodassakin palvellut ’Letukka’ saattoi olla yksi, kaksi tai kolmekin eri autoa. Yhden kuvan taakse Anja on kirjoittanut ”Letukka myytiin 1953”, mutta todennäköisesti hautausautona palveli joku Chevrolet pitkälle 1950-luvun loppuun.

Ensimmäinen Letukan jälkeinen auto oli todennäköisesti Ifa; maineensa veroinen murheenkryyni. Autonkuljettaja Putten poika Veikko Stenman muistaa saaneensa Ensiolta 1958 vuoden jälkeen Ifan lainaksi, kun kyseessä oli niinkin tärkeä asia kun treffit harjavaltalaisen nuoren neidon kanssa. Ifasta ei ole säästynyt yhtään kuvaa. Ifan jälkeen ostettiin upea amerikkalainen Dodge Kingsway, vuosimalli ehkä 1959. Dodge on ajossa mm. romani-saattueesta otetussa kuvassa. 1962 autokanta lisääntyi 1940-luvun Volvolla, joka tuli Ension ostaman Saineen hautaustoimiston mukana. Vanha, mutta hyvä vaunu palveli sekin sen ajan virkatehtävissä.

Samoihin aikoihin ostettiin myös Taunus 12M, vuosimallia n. 1963. Taunus olikin luotettava peli, ja tuli kuskilleen Puttelle niin tärkeäksi, että se jäi Putten kanssa eläkkeelle 1970-80 -lukujen vaihteessa. Parivaljakko vietti vielä monta yhteistä kilometriä, kun Taunus vaihdettiin Putten nimiin molempien pitkän uran kunniaksi.

1960-luvun puolessa välissä ostettiin Ford Galaxie Country Sedan, vm 1964. Viimeistään tähän ostopäätökseen varmasti vaikutti jo Ilmon mielipide. Ilmo sai ajokortin vihdoin vuonna 1965 ja onkin ajanut hautausautoja ympäri Poria erilaisiin asetelmiin ja kuvannut niistä laajan valokuvakokoelman. Ilmon moottori-innostus periytyi myös hänen jälkipolvillensa – 50-luvun autokorteista se lähti ja vuonna 2018 Ilmon pojanpoika voitti SM-kultaa neljällä pyörällä kaahaten.

Emilian 70-vuotiskuva 22.2.1961, hautausauton vieressä Anja, perheen kuopus Suvi, Marja, Anjan äiti Saima, Ensio, Emilia ja Riittan puoliso Antero Tuominen. Kuva on vuoden 1967 tienoilta.

Ilmo ja Kaija Heinonen juhannuksena 1967.

21. Kolmas polvi

Emilia asui Itäpuiston talossaan elämänsä loppuun asti. 1961 vietettiin Emilian 70-vuotisjuhlia ja kuvattiin juhlakalua ajan hengen mukaisesti runsaan kukkakorimäärän keskellä. Melko tarkasti hän valvoi nuorempaa sukupolvea, mutta osasi myös nauttia eläkepäivistään. Lasten mielestä Emilia oli mitä herttaisin mamma, jonka essun taskusta löytyi aina jotain mukavaa. 

Ilmo Heinonen aloitti hautaustoimiston palveluksessa vuonna 1964 täytettyään 16 vuotta. Hän osallistui ahkerasti Suomen Hautaustoimistojen liiton järjestämille kursseille jo 60-luvulla, mutta kattavamman HTLH-kurssin eli Hautaustoimistoliikkeenharjoittajakurssin hän kävi 1982, kun sellainen ensimmäisen kerran järjestettiin. Paras koulutus alalle oli kuitenkin tullut vuosien saatossa takahuoneessa. Puusepän taitoja ei enää tarvittu, sillä arkut tulivat jo puuvalmiina tehtaalta, mutta verhoiluun Ilmo kävi 60-luvulla kurssin ja verhoili arkkuja muiden toimiensa ohella 80-luvun alkuun asti. 1965 Riitta ja Ilmo matkustivat Amerikkaan ja kolmisen viikkoa sisarukset kiersivät New Yorkin nähtävyyksiä ja Michiganin sukulaisia, mm. Emilian veljen Emilin luona vietettiin tovi. Matkalta olikin mukava palata kotiin, sillä Porissa Ilmoa odotti ihana tyttöystävä Kaija Lilja. Kaija oli koulutukseltaan kampaaja ja nuoresta iästään huolimatta pyöritti omaa yritystään torin laidalla. Emilian hyväksyntä liitolle oli näillä eväillä kristallin kirkas ja juhannuksena 1967 Ilmon ja Kaijan häitä vietettiin Hotelli Juhana Herttuassa.

22. Vuosi 1968 jää kaikkien mieleen

Vuosi 1968 toi mukanaan paljon tapahtumia: Maailmalla järjestettiin talviolympialaiset Grenoblessa ja kesäolympialaiset Méxicossa, sekä  Martin Luther King että presidenttiehdokas Robert F. Kennedy murhattiin, Apollo 8 laukaistiin avaruuteen, Ranskassa kiehuivat mielenosoitukset, Vietnamissa taistelut ja Tšekkoslovakiassa miehitys. Suomessa presidentti Urho Kekkonen antoi eduskunnassa juhlallisen vakuutuksen kolmannen virkakautensa aluksi ja Mauno Koivisto muodosti ensimmäisen hallituksensa.

Myös Rantasen hautaustoimistolle vuosi toi paljon tapahtumia. Emilia kuoli 15.2.1968 Liisantorin laidalla sijainneessa sairaalassa 76-vuotiaana. Siunaustilaisuus vietettiin Käppärän isossa kappelissa Emilian 77-vuotispäivänä. Vuosikymmeniä kestänyt tapa kerääntyä Emilian kotiin 22. helmikuuta jatkui näin vielä viimeisen kerran ja vieraskirjan sivuja täyttyikin ennätysmäärä. Emilia ehti elämänsä aikana jos jonkin moista, mm. toimia yrittäjänä 38 vuotta. Pilvi sai kuitenkin hopeareunukset pian, sillä toukokuussa syntyi Ilmon ja Kaijan ensimmäinen lapsi Jussi. Ehkä hauturit vaihtoivat vuoroa taivaan porteilla, sillä Jussin traktorinkuljettajan urasuunnitelmat vaihtuivat jo teini-iässä hautausalalle. Marraskuussa Rantasen Hautaustoimisto täytti upeat 50 vuotta.

Emilian hautajaiset Käppärän isossa kappelissa; arkkua kantamassa Soila-Marjan mies Pekka Forsten, Emilian veli Iivari Rantanen, Ilmo, Ensio, Kaarlo Kytö ja Antero Tuominen.

Kiitos kaikesta, mamma.

KUUDES VUOSIKYMMEN 1968 – 1978

23. Miljöö muuttuu ajan mukana

1970 -luvun alkuvuosina Itäpuisto 12 tyhjeni Heinoslaisista; toki yritys ja vuokralaiset jäivät sijoilleen, mutta sekä Anja, Ensio, Marja, Suvi ja Chici-koira että Ilmo ja Kaija lapsineen muuttivat omakotitaloihin pois kaupungin keskustasta. Ympäristö muuttui pian: Emilian puutarha sai väistyä parkkipaikan tieltä ja myös tältä puolelta taloa pääsi nyt ajamaan pihaan. Käytäntö oli hyvä, sillä näin ajo pihaan oli sujuvaa ja ajanmukaista. Frans Heinosen veistämä leikkimökki pelastettiin Leonardin sisaren jälkeläisten pihaan Länsi-Poriin; 1972 Seura-lehti ehti vielä nimeämään sen Suomen komeimmaksi leikkimökiksi. Vanhan puutarhan taakse, Itäpuisto neljääntoista oli vanhan Elo-ravintolan tilalle vaihtunut seurakunnan tiloja ja nyt vanha puurakennus sai väistyä uuden, modernin oranssin-harmaan elementtitalon tieltä. Tehokkaat, toimivat ratkaisut helpottivat elämää, mutta ihana puutaloidylli katosi pikkuhiljaa.

Seura-lehden artikkeli.

Itäpuisto 12:n puutaloidylliä 1960-1970; Frans Heinosen veistämä leikkimökki puutarhassa.

Porin keskustan Itäpuiston näkymää seurakunnan palvelukeskuksen rakentamisen aikoihin (kuva Satakunnan Museo).

24. Uusia jäseniä työyhteisöön

1970-luvulle tultaessa yrityksessä työskenteli 7 henkilöä: Ester Wahlberg ja Ensio Heinonen hautaustoimiston asiakaspalvelussa, Ilmo Heinonen, Putte Stenman ja Vappu Pyötsiä hoitivat sekä vainajien kuljetuksia että arkkujen verhoilua. Kukkakaupassa toimivat Anja Heinonen ja Leena Vierikko. Hautaustoimiston ja kukkakaupan tehtävien lisäksi kaikkien tehtäviin kuuluivat muutkin talon työt: Koko henkilökunta söi talon keittiössä valmistettua lounasta, työvaatteet pestiin, silitettiin ja kunnostettiin työhuoneessa ja lapset hoidettiin työn lomassa. Marja, Suvi, Jussi ja Johanna keksivät parhaansa mukaan puuhaa liikkeen takahuoneissa samaan tyyliin kuin Else, Ensio, Ilmo ja Riitta aikoinaan.

Ajan työilmapiiristä kertoo myös mukava tarina yrityksen pitkäaikaisimman työntekijän, Marju Pirttimäen (ent. Ketola) tulosta taloon 1971: Anja oli kuullut A-kukassa työskennelleestä reippaasta nuoresta naisesta ja soitti Marjun kotitalon talonmiehelle. Marju haettiin puhelimeen ja selvisi, että hän oli juuri saanut ensimmäisen lapsensa. Anjan ja Marjun yhteisestä sopimuksesta äitiyslomaa parempi ratkaisu oli sekä äidin että vauvan molempien tulo töihin hetimiten. Vauva kulki Marjun mukana töissä, kunnes hänelle saatiin hyvä hoitopaikka.

Myös Marjun kukkasidontakurssi Helsingissä on ylöskirjoittamisen arvoinen: Anja oli unohtanut varata Marjulle asuinhuoneen kurssin ajaksi ja apuun tulivat Anjan teatteriystävät. Marjulle järjestyi oma huone heidän Helsingin asunnostaan ja niinpä jokaisen kurssipäivän jälkeen Marjua tervehti olohuoneesta boheemiin tyyliinsä itse Tauno Palo. Vuonna 2019 Marju jää KukkaMyllystä eläkkeelle 48–vuotisen uransa jälkeen.

Pian Marjun tulon jälkeen Ester jäi eläkkeelle ja Leena kukkakaupasta perusti oman yrityksen. Myöhemmin eläköityivät myös Vappu ja Putte. Yrityksen työllistämien määrä vakiintui kolmeen hautaustoimiston ja 2-3 kukkakaupan henkilön määrään. Toki sesongit, kuljetukset ja muistotilaisuudet työllistävät tilapäistyövoimaa edelleenkin. 1978 KukkaMyllyssä aloitti Ilmon vaimo Kaija Heinonen.

1970-luvun lopulla henkilökunta vakiintui Anjaan, Ensioon, Ilmoon, Kaijaan ja Marjuun. Johanna ja Jussi Heinonen auttoivat mielellään Ensiota toimistohommissa – ilmeestä päätellen Johanna on juuri laskenut kuukauden liikevaihtoveron. 

KukkaMyllyn joulukukkaloistoa.

25. Matkailua

Myös 70-luvulla Ensio ja Anja osallistuivat ahkerasti Hautaustoimistojen liiton toimintaan, huippuna ehkä vuoden 1977 liiton järjestämä Bolognan matka, jossa tutustuttiin Italian hautaustoimistoihin, arkkuihin ja tukkuihin.

Anja ja Ensio matkustivat 1977 Italiaan hautausalan retkelle. Ensimmäisessä kuvassa Anja on keskellä ja toisen kuvan avoimen metalliarkun äärellä Anja selin ja Ensio hänen vieressään. 1972 saatiin Itäpuistoon kauan odotettu vieras, kun Emilian veli Emil matkusti vaimonsa Vienon kanssa Suomeen ensimmäisen kerran lähtönsä jälkeen. Kuvassa vasemmalta Soila-Marjan tytär Mira, Else, Anja (takana Kaarlo Kytö), Emil ja Vieno Ranta sekä Ensio.

Kesällä  1972 Eemil vieraili Suomessa ensimmäisen (ja ainoan) kerran lähtönsä jälkeen. Eemil tuli vaimonsa Vienon kanssa ja kuulemma tykkäsi käydä tanssimassa Lavian kesälavalla. Sisarruksista tuolloin elossa olivat Ellen, Iivari ja Anni. Voimme vain kuvitella Eemilin tuntoja tälläkin matkalla – olihan hän ollut poissa lähes 60 vuotta. Eemil kuoli 3.3.1979 87-vuotiaana.

1978 Rantasen hautaustoimisto täytti 60 vuotta ja sai mieluisan lahjan; työtiimiin houkuteltiin mukaan Ilmon vaimo Kaija, joka tulevina vuosikymmeninä veikin yritystä eteenpäin pitkin harppauksin.

SEITSEMÄS VUOSIKYMMEN 1978 – 1988

26. KukkaMylly saa uuden johtajattaren

60-vuotislahjakseen Rantasen Hautaustoimisto sai mieluisan lahjan: Ilmon vaimo Kaija tuli yrityksen palvelukseen vuonna 1978. Kaija joutui allergioiden vuoksi lopettamaan oman kampaamoalan yrityksensä ja lapsien (Jussi ja Johanna) hoidon jälkeen tarmo työhön olikin valtava. Kaija suoritti ensin floristiikan opintoja vuosina 1979 – 80 mm. Sylvi Salvianderin, Pirjo Laakson, Anne-Meri Ruusun, Rudi Kristoferssonin, Annelize Johnsenin ja Rolf Torhaugin opettamana. Kaija oli heti myös tiukasti alan järjestötehtävissä mukana ja eteni pian alan oppilaasta opettajaksi. Suomen kukkakauppiasliitosta Kaija siirtyi kukkien välityspalvelu Interfloran hallitukseen ja oli mukana kehittämässä sen nykymuotoista toimintaa. Tietoliikenneratkaisujen ottaessa valtavia askeliaan 80- ja 90-luvuilla Kaija kiersi Suomen kukkakauppoja opettamassa yhdenmukaista sidontaa, jotta kukkavälitysten taso olisi laadukasta Suomen jokaisessa osoitteessa – sellaista kun se nyt on. Kaija toimi aktiivisesti myös Yrittäjänaisten yhdistyksessä sekä paikallisella että kansallisella tasolla.

Koulutuksensa, aktiivisen järjestötyönsä ja varman tyylitajunsa avuin Kaija nosti KukkaMyllyn Suomen modernimpien kukkakauppojen joukkoon. Vaikka Kaijan aluetta olikin enemmän kukkapuoli, vaikutti hänen osaamisensa tietysti myös hautaustoimiston palveluun.

Kukkasidonnan peruskurssilaisia alan lehdessä 1979, Kaija Heinonen kolmas oikealta; Kaija ja Marju KukkaMyllyn työhuoneessa 1984.

KukkaMyllyn 25-vuotiskahvit 1984.

Kaija Satakunnan Kansassa 1980-luvun alussa.

27. Omistajasukupolvi vaihtuu

Lieneekö lähtökohtana uudet yrityslait vai sukupolven vaihdokseen valmistautuminen, kun 1.1.1982 lähtien yrityksen viralliseksi nimeksi muutettiin Ensio Heinonen ky. Sitä ennen, 30.10.1981 allekirjoitettiin yhtiösopimus, jossa vastuunalaisiksi yhtiömiehiksi nimettiin Ensio ja Ilmo Heinonen ja äänettömiksi yhtiömiehiksi Anja ja Kaija Heinonen. Pitkäaikainen vitsi olikin, etteivät äänettömät yhtiömiehet käytännössä kumpikaan olleet kumpaakaan – pikemminkin päinvastoin.

1970-luvun lopulta vuoteen 1986 töissä olivat Ensio, Anja, Ilmo, Kaija ja Marju. Vuonna 1986 Ensio sai vakavamman puoleisen aivoinfarktin, jonka seurauksena häneltä halvaantui koko vasen puoli. Muut toiminnot palautuivat lähes ennalleen, mutta vasen käsi jäi kovasti puuhailevan Ension harmiksi toimettomana roikkumaan. Kekseliäs nikkari sai kuitenkin arjen toimimaan erinäisillä apuvälineillä ja vippaskonsteilla; pöytien reunoihin asennettiin ruuvipuristimia ja autokin varustettiin yhdellä kädellä ajettavaksi. Työelämä ei kuitenkaan enää sujunut ja Ensio jäi eläkkeelle 1987 – sopivasti 64 vuoden iässä. Anja seurasi perässä muutaman kuukauden päästä. Yrityksen nimi muutettiin Ilmo Heinonen ky:ksi 12.8.1987.

Ilmo Heinosesta tuli Rantasen hautaustoimiston johtaja 1987. 1980-luvulla toimiston sisustus oli ruskeasävyinen. Pöydän vierestä liukuovesta oli käynti KukkaMyllyyn.

Anjan ja Ension töitä hoitamaan tulivat Jussi Heinonen ja Tuula Soukki. Jussi oli osa-aikaisena vuodesta 1984 ja tuli vakituisesti töihin 1.4.1987. 1988 Jussin työura taukosi armeijan ajaksi helmikuulta lokakuulle, ja sen jälkeen hän on päräyttänyt luunsa Rantasen Hautaustoimistolle lähes päivittäin. Jussin työtehtäviä olivat kuljetukset ja hautaustoimiston muut työt. Perunkirjoituksia Jussi on tehnyt 90-luvulta asti. Toimistotöitä ja hautaustoimiston asiakaspalvelua tuli 1987 alusta lähtien hoitamaan Tuula Soukki, joka jatkoikin tehtävissään aina 2005 alkaneisiin eläkepäiviinsä asti. Tuula oli molemmissa tehtävissään ässä: Toimistotyöt ottivat aimo harppauksen nykyaikaan ja hautaustoimistossa hänestä pitivät sekä asiakkaat että työkaverit. Tuulalla oli – ja on – kyky ja energia ottaa kaikki lähimmäiset huomioon ja saada kaikille hyvä mieli; Tuulan tarkka korva, sydämestä annettu apu ja rohkaisevat sanat ratkaisivat monet tilanteet parhain päin. Samoihin aikoihin kukkakauppaan tuli avuksi Anne Friman (os. Suominen). Anne tuurasi Marjua tämän äitiysloman ajan 1987 ja muutti Raumalle loppuvuodesta 1988. Työyhteisön kesken vauhdikasta neitiä kutsuttiin Alma Tomuksi – ripeät otteet ja iloinen huumori toivat säpäkkää tahtia kaikkien arkeen.

Osa-aikaisina apuina varsinkin jouluisin olivat mm. Suvi Heinonen, Tuula Järvenpää (os. Myllymäki) ja Ulla Mansikka (os. Stenman). Johanna Ahokas (os. Heinonen) aloitti työuransa kukkapuolen joulutöistä ja muistotilaisuuksien kahvin kaadosta, säännöllisissä kesätöissä Johanna oli ensimmäisen kerran vuonna 1987. Kuten kaikki suvun lapset, Jussi ja Johannakin otettiin vauvasta asti töihin mukaan ja siksi varsinaisen työuran alkamisajankohta saisi lapsityövoiman valvojat heristämään sormeaan. Vitsinä olikin, että kun radiossa puhuttiin lapsityövoimasta, laittoivat aikuiset ääntä pienemmälle, jos lapset olivat paikalla.

KukkaMyllyn joulua 1980-luvun alkupuolella.

Myymälässä kukkaloistoa, takahuoneessa Anja ja Marju, työhuoneessa rusetteja tekemässä Suvi ja pakkaushommissa Ulla ja Ilmo.

Anja Heinonen puhuu asiaa Satakunnan Kansassa syntymäpäivänään huhtikuussa 1985.

28. Yhdistyksiä ja kursseja

Suomen Hautaustoimistojen Tukkukauppa muuttui 70-luvulla SHT-Tukku Oy:ksi. Kuten monessa muussakin hautaustoimistossa, Rantasella arkut verhoiltiin itse vielä 70-luvulla, mutta 80-luvulla kaikki arkut ostettiin tukusta valmiina. Suomen Hautaustoimistojen Liitto keskittyi järjestämään asiakaspalvelua ja yrittäjyyttä koskevia kursseja. Ilmo, Kaija, Jussi ja Tuula opiskelivat 1980-luvun kursseilla mm. liikevaihtoveroasioita, esiintymis- ja neuvottelutaitoa, johtamista ja työnsuunnittelua, henkistä työnsuojelua, pitopalveluasioita, järjestötietoa, laskentatointa, vainajan käsittelyä, markkinointia, omaisten korvaus- ja vakuutusasioita, eri uskontokuntien hautauskäytäntöjä, kuoleman tapauksiin liittyvää lainsäädäntöä, perunkirjoitusten tekoa sekä surun psykologiaa. Muutenkin yritys oli aktiivisesti liiton toiminnassa mukana: Ilmo toimi SHL ry:n hallituksessa 9 vuotta ja Satakunnan alueyhdistyksen puheenjohtajana 20 vuotta.

Liiton kautta tilattiin myös moderneja painotuotteita; hautausjärjestelyjen ohjevihkoja, värssyvihkoja sekä käyntikortteja. Myös sisustukseen tuotiin liiton valomainoksia ja ikkunatarroja. 1982 SHL liittyi Pienteollisuuden keskusliittoon turvatakseen äänensä kuulumisen lainsäädäntöasioissa. Liitto auttoi myös valtakunnallisesti, kun julkisissa tiedotusvälineissä jo tällöin puitiin hautauksien hinnoittelua ja alan eettisyyttä. Lehti- ja televisiojutut olivat usein laadittu alaa tuntematta ja lähinnä myymään lehtiä tuulesta temmatuin otsikoin. Omaisten asemaa jutut vaikeuttivat mystifioiden muutenkin vaikeasti lähestyttävää palvelua ja hautausalan toimijoita ne loukkasivat vähätellen toimijoiden ammattitaitoa ja monipuolista asiantuntemusta. Vasta 2000 -luvulle tultaessa alkoivat julkilausumat saada myös hautaustoimistojen omia ääniä kuuluviin.

Porissa 80-luku oli krematorioyhdistyksen toiminnan kannalta merkittävä. Suomen 20 muun krematorion lisäksi myös Poriin perustettiin oma krematorio ja muistolehto vuonna 1988.

Siunaustilaisuus Käppärän isossa kappelissa 1980-luvulla, siunaamassa Aulis Karén. 

29. Autot

Vuosiluvuista, jolloin 1960-luvun autoista Dodge Kingsway, Saineen hautaustoimiston Volvo ja Ford Galaxie luovuttiin, ei ole säilynyt tietoja. Vanha Taunus meni Putten mukaan eläkkeelle. 70-luvulla palvellut Chevrolet Malibu Classic myytiin 1985 Helsinkiin ja vuosien 1979 ja 1980 vaihteessa ostettu Chevrolet Caprice Classic myytiin Tampereelle 1984. 1980-luvun auto oli Chevrolet Caprice Estate, joka suorastaan huokui Sue Ellen –tyylistä ajan henkeä. Jussi muistelee, että 80-luvun lopulla hautausautoksi ostettiin Volvo 740.

Chevrolet Malibu Kirjurinluodossa 1970-luvulla, Chevrolet Caprice Classic Käppärän talvituiskussa ja uusi, upea Chevrolet Carpice Estetate.

30. Rantasen Hautaustoimisto täyttää 70 vuotta

Vuonna 1988 vietettiin yrityksen 70-vuotista taivalta Kaijan ja Ilmon kotona. Vieraiksi oli kutsuttu henkilökunta puolisoineen ja yhteistyökumppaneita. Keittiössä hääräsi Jussin kaveri, kokki Mikko Karell ja taloa oli puunattu viikkotolkulla. Tuula oli Annen ja Marjun kanssa järjestänyt ohjelmaa. Ruoka oli hyvää ja ilta onnistunut – ja hyvä niin, sillä seuraava vuosikymmen toikin jälleen vöiden kiristystä ja vaikeita aikoja koko kansalle. Mutta siitä lisää ensikerralla, Harri Holkeri juo ensin kahvia.

Rantasen Hautaustoimiston 70-vuotispäivää juhlistettiin Ilmon ja Kaijan kotona; keittiössä puuhasi komea kokki Mikko Karell, joka nykyään on tehnyt mittavan uran ruoka- ja ravintola-alalla ja työskentelee toimitusjohtajana; onnitteluja tuli paljon ja ihan kaupungintalolta asti.

KAHDEKSAS VUOSIKYMMEN 1988 – 1998

31. Koko Suomi kamppailee

1990-luvun alun lama oli talousvaikutuksiltaan yksi Suomen historian pahimmista talouskriiseistä. Nousukauden ja ulkomaisen rahan kulutusjuhlan päätyttyä massatyöttömyys ja yritysten ajautuminen konkurssiin olivat jokapäiväisiä uutisaiheita. Tuttujen yritysten, niiden omistajien ja työntekijöiden kohtalot painoivat mieliä ja ratkaisuja ongelmiin ei ollut. Tilanne vaikutti voimakkaasti myös hautausalalla; hautajaiset olivat pieniä, kilpailu kiristyi ja velkataakkansa alla moni hautaustoimisto joutui lopettamaan toimintansa. Tiukoilla säästötoimilla ja valvotuilla öillä ajasta kuitenkin selvittiin.

32. Vainajien tuhkaaminen yleistyy

Suomen ensimmäinen krematorio valmistui vuonna 1926 Helsingissä Hietaniemen hautausmaan läheisyyteen. Sen jälkeen kului neljä vuosikymmentä, ennen kuin uusia krematorioita otettiin Suomessa käyttöön: Espoossa ja Karjaalla 1964, Malmilla 1966, Tampereella ja Turussa 1967 ja Lahdessa 1969. (Arno Forsius)

Porissa 80-luku oli Satakunnan krematorioyhdistyksen toiminnan kannalta merkittävä: Suomen 20 muun krematorion lisäksi Poriin perustettiin oma krematorio, se rakennettiin Käppärän ison kappelin tiloihin vuonna 1988. Tuhkaushautaukset yleistyivät nopeasti. Käytännön harjoittelua ja tiedottamista vaadittiinkin paljon, ja joskus vieläkin asiassa on epäselvyyksiä. Jo 80-luvulla laatimassaan tiedotteessaan seurakunta kertoi, että ”polttohautauksella ja arkkuhautauksella ero on siinä, että arkkuhautauksessa maatuminen vie parikymmentä vuotta, kun sama tapahtuu krematoriossa runsaassa tunnissa. Hautausmuotona tuhkahautaus on yhtä kristillinen kuin arkkuhautauskin.” Vainajan arvostus, siunauskaava, arkun ulkonäkö ja sen ominaisuudet sekä kukkien määrä ovat aivan samat kummassakin hautauksessa. Arkkuhautauksessa kukat lasketaan ulkona hautausmaalla ja uurnahautauksessa kappelissa arkun ympärille. Vain vanhalle hautausmaalle ja muistolehtoon ei ole suositeltavaa viedä isoja kukkalaitteita, mutta kaikille muille haudoille voi omaiset tai hautaustoimisto viedä kaikki siunaustilaisuuden kukat kauniiksi kukkakummuksi aivan kuten arkkuhautauksessakin.

Rantasen Hautaustoimiston 75-vuotispäivää juhlistettiin Itäpuisto 12:n isossa salissa; hautaustoimiston ikkunan edessä Ensio, Ilmo, Kaija ja Jussi, keskellä Emilia valokuvan välityksellä; juhlissa mukana myös Lauri, Jussi ja Susanna Heinonen.

33. 75 vuotta ja viisi polvea

Vuonna 1993 juhlistettiin Rantasen Hautaustoimiston 75-vuotispäiviä. Ilmo laittoi lehteen ilmoituksen, jossa lainasi Emilian ensimmäisiä ilmoitustekstejä: ”Myytävänä Ruumiskirstuja – vaatetettuja ja vaatettamattomia halvimmalla. Emmi Rantanen”. Näyteikkunaan tehtiin 75 -vuotissomistus ja Emilian kuvan ympärillä poseerasivat Ilmon ja Kaijan lisäksi Ensio ja Jussi. Neljäs sukupolvi oli vahvasti ottamassa asemaansa yrityksen jatkajana. Syntymäpäivänä oli kahvitarjoilu liikkeen takahuoneessa – samaisessa salissa, jossa Emilia oli oven raosta osallistunut huutokauppaan 63 vuotta aiemmin. Nyt salissa tepasteli väkijoukossa Lauri Heinonen, Jussin ja vaimonsa Susannan 1992 syntynyt poika – polven korkuinen viides polvi. Perheen toinen lapsi Essi syntyi 1996.

Itäpuisto 12:n julkisivua 80- ja 90-luvulla; kymmeniä ja kymmeniä vuosia on yrityksen jouluilmettä juhlistanut havuköynnös, jota 80-luvulla jopa kuvattiin paikalliseen lehteen.

1990-luvulle tultaessa myös KukkaMylly tuplasi neliönsä pienellä remontilla, kun keskustan puoleisen päädyn pitkäaikainen vuokralainen Hattu- ja muotiliike Irjamo luopui yhdestä huoneestaan. Valoisa tila ja Interfloran kultasävyiset logot tekivät myymälästä tyylikkään ja modernin. 1993 ikkunateipit vaihdettiin sähäkämpiin keltaisiin, myös hautaustoimiston ikkuna sai jo ihan moderneilta näyttävät teippaukset.

KukkaMyllyn somistus vaihtui, mutta Kaija ja Marju pysyivät; kuvat 90-luvulta.

Hautaustoimistossa palveltiin 1998 jo kahdessa toimistossa, kun isosta salista oli sermein lohkaistu paikka Ilmon työpöydälle; hautausautona 90-luvulla toimi Volvo 940.

Vanhan puutalon idylliä 1998; kraanavettä ei voinut juoda, piharakennukset rapistuivat ja varsinkin talvella työpäivät aloitettiin alustassa putkitöillä.

34. Yhdistystoiminta yrityksen tukena

Kaijan työpäivät kukkakaupassa venyivät usein pitkiksi, ja harrastus toisensa jälkeen tippui pois ajan puutteen vuoksi. Kukka-alan järjestöjen lisäksi Porin Yrittäjänaisten yhdistys kuitenkin säilyi ja ahkera työ yhdistyksen – ja näin siis suomalaisten yrittäjänaisten – hyväksi palkittiin lokakuussa 1995, kun Porin Yrittäjänaiset valitsi Kaijan Vuoden Porin Yrittäjänaiseksi. Satakunnan Kansan haastattelussa Kaija kertoo: ”Vaikka olisin kuinka väsynyt, lähden aina mielelläni yhdistyksen kokouksiin ja muihin tilaisuuksiin” ja kiittää yhdistyksen innostavasta ilmapiiristä mm. Marja-Liisa Mäkistä ja Taina Lujalaa. Kaija oli kuulunut yhdistykseen 80-luvulta asti, ja vaikutti myös valtakunnallisessa Yrittäjänaisten keskusliiton hallituksessa. Nimeämisen kunniaksi järjestetyssä juhlatilaisuudessa keskusliiton järjestöpäällikkö Riitta Vihersola puhui mm. työllistämisen helpottamisen keinoista. Ehkä yleisössä istui herra Sipilä ja sai jo silloin nyt niin puhuttavan ideansa – kuka tietää.

Ilmo oli ollut Porin Yrittäjät ry:n jäsen sen perustamisesta vuonna 1981 asti. Yhdistyksen puheenjohtajat Kalervo Hannula ja Erkki J. Mäkinen (kunniapuheenjohtaja) olivat Porin Yrittäjien keskeisiä hahmoja ja usein tukena yrittämisen kiemuroissa. 1992 Ilmo oli saanut Suomen hautaustoimistojen liiton kultaisen ansiomerkin osoituksena alalla ansiokkaasti toimimisesta.

35. Ensio kuolee äkillisesti

Ension ja Anjan yhteiset eläkepäivät saivat äkillisen lopun, kun 7.4.1997 Ensio menehtyi äkillisesti heti voimakkaan aivoinfarktin jälkeen. Ensio sai silti monen mielestä mahdollisimman mukavan lähdön; illalla hän seurasi telkkarista lempijoukkueensa Evertonin voittaman jalkapallo-ottelun, otti lasin konjakkia ja vetäytyi postimerkkikokoelmansa pariin. Kohtauksen voima oli vienyt tajun niin nopeasti, ettei Ensio ollut edes ehtinyt huutamaan Anjaa avukseen.

Rakastettu puoliso, isä ja isoisä jätti meille muille aivan valtavan surun ja ikävän. Ension kädenjäljet tulevat vieläkin vastaan hautaustoimiston varastossa ja perityissä huonekaluissa. Kuolinilmoituksessa Ilmo, Riitta, Marja ja Suvi lainaavat Lassi Nummea:

”Anna rauha käsille, jotka ovat askareistaan vaipuneet, ja silmille, jotka ovat sulkeutuneet lepoon.

Anna rauha, joka yhdistää poisnukkuneet ja meidät, jotka vielä vaellamme täällä.”

Anjan jäähyväissanoista, ”Sydämesi on luonani, kätesi huolenpito ja silmiesi ilo muistoissani, rakkautesi lämpö ympärilläni” huomasimme kaikki, että iloinen ja vaatimaton sivussa tarkkailija oli ollut monelle niin kovin rakas.

Samana vuonna Ilmo täytti 50 vuotta.

Ilmosta kirjoitettiin 50-vuotisjuttu Satakunnan Kansaan.

36. Kohti uutta, parempaa vuosituhatta

7.9.1990 Heinoset ja Itäpuisto 12 -tontin muut omistajat myivät osuutensa rakennusliike A. Puolimatka Oy:lle. Epävarman taloustilanteen vuoksi uusi omistaja ei ryhtynytkään sovittuihin toimiin ja vasta 1998, monien mutkien kautta, oikeudet hankki Skanska Länsi-Suomi Oy. Tästä käynnistyikin nopealla aikataululla Rantasen Hautaustoimiston historian monen mielestä merkittävin askel, mutta siitä lisää ensi kerralla.

YHDEKSÄS VUOSIKYMMEN 1998 – 2008

37. Jäähyväiset puutalolle

Moninaisten, moninaisten vaiheiden jälkeen keväällä 1998 allekirjoitettiin yhteistyö- ja esisopimus, jonka mukaan Skanska osti Puolimatkalle aikoinaan myydyt osakkeet, haki uusille suunnitelmille luvat ja laittoi rakentajien hihat heilumaan. Kauppahintaa on vaikea maallikon verrata Emilian vuonna 1930 maksamaan summaan, eikä seteleitä ainakaan myyjäpuolelle satanut kaiken kiinnittyessä uusiin rakennuksiin, mutta varmasti kaikkien sopijaosapuolten posket punoittivat ja otsat rypistyivät moneen kertaan aivan niin kuin Emilialla aikoinaan.

KukkaMyllyä tyhjentämässä Susanna, Jussi, Kaija ja pikku-Essi; Antinkadun avara tila saatiin pikkuhiljaa viihtyisäksi myymäläksi.

Jos ponnistelu oli tähän asti ollut henkistä, alkoi loppuvuodesta 1998 hikinen fyysinen ponnistelu. Myymälät, työhuoneet, varastot, vintit, verstaat, alustat, vuokra- ja asuinhuoneet oli saatava tyhjiksi työn lomassa. Jos tavaraa oli kerätty 3640 viikkoa, oli sen poiskuljetukseen aikaa melko pieni osuus siitä. Auttamassa ja arvioimassa kävi monen moista porukkaa – kaikille olemme vieläkin kiitollisia, sillä kierrätys ja historian taltiointi taisi tulla hyvin hoidettua. Etenkin rakennuskulttuuritalo Toivon intendentti Tuulikki Kiilo teki arvokasta työtä ja Satakunnan Kansan toimittaja Asta Matikainen kirjoitti rakennuksesta niin hienon artikkelin, että sitä on luettu monen monta kertaa. Urakoitsijan osalta rakennuksien purkujätteen kierrätys ei niin puhtoista ollutkaan, ja koska samoihin aikoihin asiasta vasta säädettiin lakeja ja painettiin oppaita, arvosteltiin kaivurin ja rekkojen roisia toimintaa ihan Satakunnan Kansan palstoilla asti.

No comments.

Ennenkuin koko rakennus oli rusikoitu maan tasalle, olivat erinäiset tahot kantaneet turvaan jos jonkin moista historiallisesti säilytettävää ja kierrätykseen kelpaavaa. Rakennuksen uumenista paljastui myös teksti ”Isak Werner Mäkelä Laitilan kylästä v.1894”.

Asta Matikaisen kirjoitus Satakunnan Kansassa 18.1.1999. Alakulmassa vasemmalla oleva kuva innosti 2006 Ilmon ja Johannan tilaamaan Raimo Huittiselta teoksen, jossa yhdisteltiin Itäpuiston eri vaiheita. Teoksesta tehtiin myös suurennos uuden talon ala-aulaan.

KukkaMyllyn kukkaloisto väistötiloissa, Tuulan toimisto kukkakaupan yhteydessä ja hautaustoimistolle rakennettu oma erillinen tila.

Itäpuiston tyhjennyttyä alkoi sisustus uusissa tiloissa juuri jouluksi. Hautaustoimisto ja kukkakauppa muuttivat vuodeksi evakkoon Antikadulle ja Ilmon, Marjun, Kaijan, Jussin ja Tuulan vuosikymmeniä Itäpuiston tuttuun osoitteeseen suunnatut työmatkat saivat hetkeksi uuden suunnan. Tilapäisosoitteeseen sopeuduttiin silti hyvin ja asiakkaat löysivät sinne tiensä helposti.

38. Uusiin tiloihin pääsiäistipujen keskelle

Tulevaisuuden suunnitelmat kävivät toteen ihan silmien alla, kun vanhan puutalon paikalle nousi kerros kerrokselta moderni ja helppohoitoinen lähes 10-kerroksinen talo. Pian posti toikin jo odotetun kirjeen: Sisäänmuuttoilmoitus kertoi mustaa valkoisella, että perjantaina 31.3.2000 klo 14 alkaen saa tuoda tavaransa valmiisiin tiloihin – vaikka ikkunasta katsoen lupaus näytti vielä melko mahdottomalta.

Sisätilojen toimivassa suunnittelussa auttoi rakennusliikkeen arkkitehti, mutta suurimman osan saneli oman porukan vuosien kokemus. Leonardilta ja Ensiolta perityt timpurin taidot olivat taas kovassa käytössä ja pian kannettiinkin porukalla tavaraa sisään. Talkooporukassa häärivät mm. Marju, Kaija, Ilmo, Jussi, Susanna, kukkakauppiasystävät Mallu ja Martti Mäkelä Tampereelta sekä Susannan isä Erkki Tuohimaa. Uusien tilojen avajaisia juhlistettiin kahvitarjoilulla pääsiäiskukkien keskellä 10.4.2000. 

Muuttopuuhissa maaliskuussa 2000 Mallu, Marju, Ilmo, Marju ja timpuri-Jussi, joka muuten nikkaroi myös kaikki kukkakaupan myymäläkalusteet omilla pienillä kätösillään.

Jos tuonpuoleisessa kuohujuomaa tarjotaan, niin nyt jos koskaan Emilia ja Ensio saattoivat ottaa lasilliset pilven reunalta uusia tiloja katsellessaan: Isot näyteikkunat olivat sopivasti katoksen alla, sisäänkäynnit maan tasalta, palvelutilat juuri tarkoitukseensa sopivat, kukkakaupan työhuone ja kylmiö myymälän yhteydessä ja hautaustoimiston arkut kauniisti verhon takana. Alakerta oli maan alla ja tänne saatiin kätevästi kahvihuone, arkkuvarasto ja kukkakaupankin varastotavaralle hyllyt. Alakerran ovi johti suoraan parkkihalliin, joka mahdollisti sekä arkkujen että kukkien kätevän ja rauhallisen logistiikan. Tilat olivat valoisat, siistit ja modernit; ne helpottivat myös työtä, mutta tärkeimpänä oli asiakkaiden asioinnin helpottuminen; tänne oli helppo tulla isossakin surussa hoitamaan asioita.

Myös Rantasen hautaustoimiston ja KukkaMyllyn logot modernisoitiin.

39. Hautausalasta tulee rakettitiedettä

No ei nyt sentään, mutta hautaustoimistojen rooli muuttui 2000-luvulle tultaessa koko maassa. Palveluiden ja hautausjärjestelyiden yksilöllisyys korostui ja asiakkaista tuli selvästi vaativampia; omaisten toiveet monipuolistuivat ja samalla lisääntyivät hautaukset, joihin omaiset toivoivat hautaustoimiston hoitavan kaikki järjestelyt. Myös median kirjoittelu hinnoittelusta ja palvelutavoista nosti jälleen päätään. Toki osa jutuista pysyi asiassa ja totuudessa, ja osaltaan sekin muokkasi hautauspalvelua. Hautaustoimistolta odotettiin entistä enemmän sen toiminnan läpinäkyvyyttä, monen osa-alueen asiantuntemusta, vallitsevien trendien huomioimista ja samalla tärkeimpänä kuitenkin inhimillistä ja välittävää palvelua. Muutokset olivat tervetulleita, ne saivat alan toimijat huomaamaan myös omat vahvat ammattitaitonsa ja olemaan niistä ylpeitä.

Itäpuisto 12:n uudet modernit tilat tulivat sopivaan aikaan, sillä tähän kaikkeen oltiin valmiita ja palvelu oli parempaa kuin koskaan ennen. Yhdellä istumalla puhelimen päähän saatiin papit, kanttorit, haudan kaivajat, laulajat, sellistit, viulistit, valokuvaajat, hoitokotien henkilökunta, kokit, tarjoilijat, vahtimestarit, floristit. Hautajaisjärjestelyjen lisäksi pystyttiin mm. tekemään perunkirjoitukset, vainajien ja tuhkauurnien kuljetukset vaikka toiselle mantereelle, hoitamaan virastoasioita, suunnittelemaan hautakivi ja valmistamaan lehti-ilmoitukset ja käsiohjelmat – lista on pitkä. Alueet, joita ei itse kyetty hoitamaan, annettiin parhaille mahdollisille alihankkijoille: Jo vuodesta 1997 lähtien muistotilaisuuksien ruokatarjoilun on esimerkillisesti hoitanut Viikin Helmen henkilökunta ja sen yrittäjäpariskunta Sanna ja Timo Saikkonen.

40. Neljäs polvi

Vuoden 2001 alusta 32-vuotiaasta Jussista tuli virallisella yhtiösopimuksella Rantasen Hautaustoimiston yrittäjä, kun vastuunalaisiksi yhtiömiehiksi nimettiin Ilmo ja Jussi, äänettömiä yhtiömiehiä edusti Kaija. Yrityksen nimenä pidettiin edelleen Ilmo Heinonen ky.

Vuonna 2003 Suomen kukkakauppiasliitto valitsi Kaijan Suomen vuoden floristiksi ja vuonna 2004 hän sai Puutarhaliiton kultaisen ansiomerkin. Ansiomerkkejä Kaijalla onkin pitkä rivi; jo lueteltujen lisäksi mm. Porin Yrittäjänaisten ja Satakunnan käsi- ja pienteollisuusliiton.

Kaija ja Ilmo Satakunnan käsi- ja pienteollisuusliiton järjestämässä tilaisuudessa 2002. Vastaanottajina toimivat Maija-Liisa Tähtinen, Risto Haavisto ja Vesa Tähtinen; seuraavana vuonna Kaija oli saman yhdistyksen messuilla antamassa työnäytöksiä kukkakimpun sitomisesta.

Yrityksen koko väki puolisoineen Tuulan eläkejuhlassa 1.10.2005; KukkaMyllyn kukkaloistoa.

Vuonna 2005, Tuulan jäädessä eläkkeelle astui remmiin myös opintonsa päätökseen saanut Johanna.  Kesällä Tuula opetti Johannalle toimistorutiineja ja kirjanpitoa ja lokakuussa hän oli valmis jäämään eläkkeelle. Tätä juhlittiin mukavasti Raatihuoneella ja mieleen on jäänyt erityisesti Ilmon pitämä hauska puhe. Puheessa hän onnellisena muistelee Tuulan merkittävää panosta eräässä golfkilpailuissa, mutta onneksi muistaa myös sen tärkeämmän roolin. Hauskin kohta oli, kun Ilmo kertoi Tuulan ystävälliseen tyyliinsä ojentaneen häntä asiakaspalvelutilanteen jälkeen, että älä hyräile asiakkaille Albinonin Adagioita äläkä varsinkaan virsiä. 

30.6.2007 yritys muutettiin osakeyhtiöksi. Muutoksen myötä yrityksen toiminimi Ilmo Heinonen Ky muuttui Heinonen Group Oy:ksi ja omistus jaettiin Jussin, Johannan, Ilmon ja Kaijan kesken, Jussin siirtyessä yrityksen toimitusjohtajaksi. Ainoa ”vieras” työntekijä oli nyt Marju, tosin häntä kauemmin talossa oli ollut vain Ilmo, eikä ”vieraasta” näin ollen oikein voi puhua – todellisesta perheyrityksestä sen sijaan.

Uusittua mainosilmettä vuonna 2007. Syyskuussa 2002 Satakunnan museo avasi näyttelyn ”Ihmisen elämänkaari”, jossa sekä Itäpuiston vanha leikkimökki että Rantasen Hautaustoimiston liikvaunut olivat näytillä yli kymmenen vuotta.

KYMMENES VUOSIKYMMEN 2008 – 2018

41. Liitto korostaa hautauskulttuuria

Ehkä hautajaisten pienenemisen tai vuonna 2004 voimaan tulleen hautaustoimilain innoittamana Suomen Hautaustoimistojen liitto toi voimakkaasti esiin hautauskulttuurin ja sen seremoniallisuuden vaalimista. Liitto osallistui lausunnoin 2004 hautaustoimilain valmisteluun ja ne näkyivätkin lain vaatimuksessa huomioida arvokkuus ja kunnioitus ruumin ja tuhkan käsittelyssä. Historiantutkijoiden mielestä kulttuurin suhtautuminen vainajiin kuvaa myös sitä, miten suhtaudutaan eläviin ja elämän arvoon. 2007 liitto käynnisti ”Näitä hautajaisia en unohda” -kirjoituskilpailun, jolla saatiin hienosti taltioitua hautauskulttuuria.

Samasta aiheesta mainitsi myös Jussi Maaseudun Tulevaisuuden tekemässä hienossa artikkelissa, jossa toimittaja Hanna Lensu ja kuvaaja Markku Vuorikari seurasivat Jussin ja Ilmon työtä heidän siirtäessään vainajaa sairaalasta kappeliin. Artikkelissa toimittaja kuvaa selventävästi koko hautauksen vaiheita ja vaihtoehtoja otettuaan niistä perinpohjaisesti selvää. Jussin ja Ilmon ammattitaito pääsee oikeuksiinsa, mutta alaa kuvataan arkisena ammattina muiden joukossa. Tällaiset artikkelit ovat paitsi rehellisiä, myös sekä omaisia huojentavia että työntekijöiden työtä arvostavia. Juttu julkaistiin lehden Kantri-liitteessä maaliskuussa 2009.

Vuonna 2010 valmistui Jari Kettusen Pro gradu -tutkielma ”Ammattina kuolema. Kuolemankulttuuri hautaustoimistojen näkökulmasta 1893-2009”, joka myös hienosti tallensi maamme hautauskulttuuria. Mielenkiintoa lisäsi porilaisten kannalta se, että kaikki haastatellut alan ammattilaiset olivat paikallisia. 2010-luvun alussa Hannele Karhun Pro gradu -tutkielma ”Yhteistyöllä omaisten parhaaksi” käynnisti hautaustoimistojen, seurakuntien ja arkunvalmistajien yhteisen projektin saumattoman yhteistyön toimimiseksi omaisten parhaaksi.

42. Ilmo ja Kaija eläkkeelle

Ilmo ja Kaija jäivät ansaituille eläkkeille vuonna 2011; ensin Ilmo ja vähän myöhemmin Kaija. Hautaustoimiston puolella paikka täyttyi luontevasti Laurilla, joka seurasi isänsä jalan jälkiä tismalleen: Ylioppilaskirjoitusten jälkeen vuonna 2011 Lauri oli töissä keväästä jouluun ja 2012 ura taukosi vain armeijan ajaksi. Laurin rauhallinen luonne sopikin tehtäviin oivallisesti. Arkun siirrossa ennen siunausta ja sen jälkeen on monta tekijää; kaiken on tapahduttava arvokkaasti, mutta lämminhenkisesti, vaikka arkku on painava ja hankalan muotoinen nostaa ja kantaa – omaiset kiittelivät Laurin asennetta heti alusta asti. Samoihin aikoihin Essi aloitti osa-aikaiset työt yrityksessä. Tähän asti naispuoliset harjoittelijat olivat automaattisesti ajautuneet kukkakaupan puolelle, mutta näinä tasa-arvon ja sukupuolineutraaliuden ihanina aikoina oli alusta asti selvää, että Essin vahvuudet ovat hautauspuolella – asiakaspalvelussa ja ihan fyysisestikin vainajien siirroissa.

Johanna ja Ilmo istutuspuuhissa jouluna 2009; ilmoitus Satakunnan Kansassa 2011.

Kaijan tilalle kukkakauppaan olikin vähän haastavampaa löytää floristia. Väliaikaisten työntekijöiden jatkuva vaihtuminen vuosina 2011 – 2018 oli raskasta kaikille ja lopulta päätettiin jatkaa toimintaa oman väen kesken. Palveluvalikoimaa hiukan supistettiin, työtehtäviä jaettiin uudelleen ja nyt hammasta purren työt tulee tehtyä Marjun, Johannan ja Kaijan kesken. Johanna oli 2008 ja -09 käynyt kukkasidonnan peruskurssit ja Kaijan apu tiukoissa paikoissa on vieläkin korvaamatonta. Eniten tilanteessa jousti Marju, jonka 48 vuoden kokemuksen tuomasta tehokkuudesta otetaan nytkin kaikki irti. Jälleen ajan henki näkyi yrityksen historiassa: Vaikka yhden ihmisen työllistämiselle olisi ollut tarve, se ei näin pienessä yrityksessä vaihtuvista syistä käytännössä onnistunut.

Interfloran puheenjohtajat Maire Huttunen, Kaija Heinonen ja uusin tulokas Saija Sitolahti vuonna 2012. Saijan yritys Järvenpään kukkatalo Oy kukittaa vuosittain mm. Urheilugaalan ja Linnan itsenäisyysjuhlat; Juttu Helsingin Tukkutorin lehdessä pian Johannan Kukkakauppiasliittouran alkamisen jälkeen; Jussi Suomen Hautaustoimistojen liiton toimialapäivillä 2018.

Yrityksen työpanos myös alan etujärjestöissä jatkui, kun Jussi jatkoi Ension ja Ilmon jalanjäljissä Suomen Hautaustoimistojen liitossa 2014 alkaen ja Suomen hautaustoimistojen tukun hallituksessa 2017 alkaen. Johanna jatkoi traditiota tullessaan valituksi Suomen Kukkakauppiasliiton hallitukseen vuonna 2012. Vuosi oli sama, kun Kaija luopui Interflora ry:n puheenjohtajuudesta. Jussi oli jo pitkään vaikuttanut myös Porin moottorikehon toiminnassa ja saikin vaativia tehtäviä moottoriradan siirtämisen yhteydessä. Tämä työ oli tähdellistä lajin harrastusmahdollisuuksien säilymiseksi Porissa.

2015 Kaija ja Johanna olivat Berliinissä todistamassa, kun Pirjo Koppi sitoi itsensä maailman 3. parhaaksi kukkasitojaksi. Näin floristiikasta tuli Suomen huippuosaamista ja Suomesta yksi alan kärkimaista maailmalla.

43. Uudistuksia ja historiaa

KukkaMyllyn remontti lähes valmiina 2012 ja joulukukkaloistoa 2013: Marju, näyteikkuna, jonka asiakas kuvasi joulukortikseen ja työn touhussa Josefiina Kivero. Josefiina oli KukkaMyllyssä ensin työssäoppijana ja sitten työntekijänä. Hänen kunnianhimoinen asenteensa kukka-alaan näkyi heti alusta asti: Oli vaikea muistaa, että Josefiina oli teini-ikäinen, kun työt hoituivat kuin konkarilta. Josefiina mm. edusti Suomea ja voitti floristiikan kultaa Budapestin nuorten ammattitaidon Euroopan mestaruuskilpailu EuroSkillsissä 2018.

2015 hautausautoksi vaihdettiin Ford Flex. Poriin saapuessaan se oli mallinsa ensimmäinen Suomessa. Tätä ennen merkkinä oli ollut pitkään Chrysler Grand Voyager.

Hautaustoimistoa remontoitiin pienin uudelleenjärjestelyin ja maalauksin vuoden 2010 tienoilla ja KukkaMyllyä vähän perusteellisemmin 2012. Yrityksen itse suunnitellut nettisivut valmistuivat 2012 ja niitä uudistettiin 2016 ja 2018. Hautaustoimiston logo ja muu graafinen ilme saivat uuden lookin 2018 100-vuotisjuhlan kunniaksi.

Johanna osallistui Lavian Susikosken Rantasen suvun tutkimukseen aktiivisesti vuosina 2012-13. Tällöin suvulle perustettiin yhdistys, julkaistiin Johannan kokoama historiikki Emilian sukupolvesta ja järjestettiin sukujuhla Lavian Suomelan koululla kesällä 2013. Tällöin Emilin jälkeläisiä Amerikasta tulikin isommin joukoin – olihan Emil lähtenyt tasan 100 vuotta sitten. Anja oli ollut samassa projektissa vuonna 1999 ja Ension sukupolvesta yhdistys julkaisi historiikin 2015.

Sukujuhlan yhteydessä vuonna 2013 Riitta Tuominen (Ilmon sisar) ja Sue Ranta (Emilin tytär) tapasivat ensi kertaa sitten Riittan ja Ilmon 1965 Amerikan matkan jälkeen. Sue piti Smiling dogs -viinitaloa Californian Napa –alueella, mutta kuoli äkillisesti aivoinfarktiin pian ainoaksi jääneen Suomen vierailunsa jälkeen; Grady Pearson on viidennen polven amerikan-suomalainen; Johanna ja Connie Tuohimaa kertovat Rantasen Susikosken suvun ensi vaiheita Suomelan koululla.

44. Anja kuolee

Kun Itäpuiston uusi kerrostalo valmistui vuonna 2000, Anja Heinonen muutettiin samaan taloon asumaan muutamaa kerrosta ylemmäs liikettä ja hellä molemminpuolinen hoiva jatkui hänen kuolinpäiväänsä asti. Silloin tällöin Anja istui liikkeessä seuraten päivittäistä tohinaa ja esitti pelkästään kiitosta ja kehuja jälkipolvien toimintatavoista. Erityisesti hautausasiakkaiden palvelu inhimillisesti ja surua kuunnellen oli Anjan mielestä liikkeenhoidon yksi kulmakivistä. Vuonna 2016 Anjan elämän ympyrä sulkeutui, kun hän kuoli pääsiäisenä samassa rakennuksessa Porin kaupungin sairaalassa, kun oli pääsiäisenä 1925 syntynyt. Vieläkin muistelemme kiitollisina sairaalan henkilökuntaa, joka järjesti meille oman huoneen ja isolla joukolla valvoimme isoäidin vierellä viimeisen illan. Anjan ja Ension kuopus Suvi nukkui Anjan vieressä kun rakas isoäitimme nukkui rauhallisesti pois.

Anjan siunaustilaisuudessa koettiin herkkä hetki, kun jälkipolven nuorempi polvi pääsi arkkua kantamaan ja alttarilla vanhemmat neuvoivat nuorempia.

45. Lauri pääsee vauhtiin

Jo monta polvea aiemmin kytemään lähtenyt innostus moottoreihin ja vauhtiin suorastaan savusi vuonna 2018, kun Lauri voitti Driftingin Suomen mestaruuden. Drifting on Japanista lähtenyt näyttävä autourheilumuoto, jossa tarkoitusta varten muokatulla autolla ajetaan sivuluisussa, koko radan leveyttä hyödyntäen ja mahdollisimman kovaa vauhtia. Lajissa on Suomessa kilpailtu vuodesta 2006 ja Lauri on lajia harrastanut vuodesta 2015. 

Lauri Heinonen voittaa Driftingin Suomen mestaruuden 2018.

46. Sadan vuoden välietappi pysäyttää

Suomi täytti 100 vuotta 2017 ja sen laaja ja koko vuoden kestänyt juhlistaminen mitä erilaisin kampanjoin aiheutti Rantasen Hautaustoimistossa paitsi isänmaallisia tunteita, myös vähän jännitystä oman juhlavuoden vaatimista toimista. Onneksi pian oivalsimme, että valtion juhlabudjetti on eri kuin perheyrityksen ja teimme päätöksen kolmesta projektista:

Tärkeintä on kiitollisuutemme osoittaminen meihin vuosien varrella luottaneille asiakkaille. Meille osoitetun luottamuksen lunastaminen on meille aina ollut se tärkein päämäärä. Tämän päätimme toteuttaa kehittämällä toimintaamme ja työkalujamme, jotta palvelu olisi jatkossakin ainakin yhtä hyvää. Osa uudistuksista onkin jo toteutettu, mutta jatkamme projektia vielä. Haluamme tulevaisuudessakin olla moderni, mutta inhimillinen toimisto, mihin on kaikkien helppo tulla.

Rantasen Hautaustoimiston 100-vuotisjuhlassa Johanna, Ilmo, Jussi, Kaija, Jari Taimi; Suomen Hautaustoimistojen liiton edustajat Kyllikki Forsius ja Ilkka Ollonen ojentavat Jussille ja Johannalle plakaatia. Kuvat Jussi Elomaa.

Yhteistyökumppaneillemme järjestimme 4.11.2018 seurakuntakeskuksessa juhlan; kaunis tilaisuus jätti kivat muistot ja nautintoa oli kaikille aisteille. Essin tervetuliassanojen jälkeen Marja Haapaniemi lauloi Schubertin Ave Marian ja Italialaisen Con te partiro -laulun. Pianisti Jussi Rinta säesti ja musiikki soi todella kauniisti seurakuntakeskuksen toisen kerroksen juhlasalissa. Puheita pidettiin neljä: Johanna puhui historiasta, Jussi nykypäivästä, Jari Taimi toi Porin Yrittäjien ja Pasi Virta seurakunnan terveiset. Ilmo ja Kaija saivat Yrittäjien timanttiristit 30 vuoden yrittäjänä toimimisen kunniaksi. Tämän jälkeen Marja lauloi vielä kauniin Les chemins de l’amour ja lopuksi Oskar Merikannon Kun päivä paistaa. Juhlatervehdyksen toivat Suomen Hautaustoimistojen liiton puheenjohtaja Ilkka Ollonen, yksityisten hautaustoimistojen yhteistyöliitto Memorian Antti Vainikainen sekä tietysti hautausalan tukku SHT Oy:n toimitusjohtaja Pekka Kivimaa. Tämän jälkeen syötiin kakkua ja juotiin kahvia. Vieraita oli paikalla noin 80.

Kolmas, ehkä työläin asia oli tämän historiikin kokoaminen tänne julkiselle paikalle kaikkien luettavaksi. Tarkoitus oli vihdoin tallentaa asiat aikajärjestykseen, mutta siitä aukenikin paras 100-vuotislahja kaikille: Huomasitko sinäkin, kuinka meidän kaikkien elinolot ovat sadassa vuodessa parantuneet melko mallikkaalle tasolle? Ja nyt ei puhutakaan enää vain Emiliasta ja kumppaneista, vaan sen ovat rakentaneet sekä kaikki ympärillämme olevat että jo haudatut sukupolvet kukin vuorollaan ja jättäneet meille paitsi hyvät olot, myös luottamuksen jatkaa heidän arvokasta työtään.

Kiitos, sydämiemme pohjista kiitos!

Toivoo Rantasen Hautaustoimiston ja KukkaMyllyn väki